Arvio: Memento mori – Niin paljon niin vähällä

Memento mori on varmastikin kehujen, mediakeskustelun ja myyntien määrällä mitattuna viime vuoden kotimainen sarjakuvatapaus. Siihen on myös erittäin hyvät syyt, nimittäin Tiitu Takalo on niin hyvä sarjakuvantekijä. Hän on hyvä samalla vähän selittämättömällä tavalla kuin Cyril Pedrosa. En koko ajan ihan ymmärrä, miksi tunnen lukiessani niin kuin tunnen, mutta en myöskään kyseenalaista sitä tippaakaan. Memento mori tekee tämän hyvin selväksi alkupuoliskollaan, joka on sellaista herkkien aivokohtien akuhierontaa että olo tuntuu välillä emotionaalisesti lähinnä mankeloidulta. Kirjan rytmi on vähän hassu, sillä loppupuolisko on sitten huomattavasti seesteisempi kokemus, jopa vaisu ajoittain. Siihenkin on aivan ymmärrettävät ja hyvät syyt, enkä tiedä, olisiko kirjaa voinut muulla tavoin toteuttaakaan. Ja olisi aika helvetin typerää väittää, että tietäisin Tiitu Takaloa paremmin. Hän on niin hyvä sarjakuvantekijä.

Memento mori on siis kertomus tekijänsä kokemasta aivoverenvuodosta ja siitä toipumisesta. Hallitsevia teemoja ovat esimerkiksi elämän hauraus, kuolemanpelko, mikä elämässä on tärkeää, suomalainen hoitojärjestelmä ja elämän mullistuminen osana kaikkea muuta arkea. Näissä ei ole mitään ihmeellistä, vaan kyse on siitä, miten Takalo kaiken kertoo. Kuten saatatte muistaa, en ole omaelämäkertojen suurin fani vaan suhtaudun niihin usein lähtökohtaisen penseästi. Takalon kerronnan kohdalla olen kuitenkin aivan aseeton. Ei ole mitään mahdollisuutta asettua tarinan ulkopuolelle arvostelemaan tyyliratkaisuja, kun sarjakuva tulee näin lähelle ja tuijottaa suoraan sieluun ilman ironian häivääkään.

Memento morin ensimmäinen puolikas on siis kertomus itse sairastumisesta ja sen jälkeisestä sairaalahoidosta. Kaikesta siihen liittyvästä hämmennyksestä, pelosta ja elämän pysähtymisestä. Takalo kuvaa toisaalta omia tunteitaan, toisaalta lähimmäisten välittämistä ja toisaalta suomalaisen tehohoitojärjestelmän toimintaa parhaimmillaan niin kauniisti, että huomasin vetisteleväni vähän kuin varkain aukeamasta toiseen. Tunnelataus on toki sivuilla kova, mutta sarjakuvan vaikutus ei perustunut mihinkään tunnelman rakentamisiin ja kliimakseihin. Se vain on, niin vilpittömästi ja riisuttuna mistään taka-ajatuksista, että täysillä tunteminen on ainoa vaihtoehto lukemiseen.

Luin hiljattain David Foster Wallacen Päättymätön riemu -teoksen (katsos kun sain tyylipuhtaasti nimitiputettua pätemisromaanin sarjakuvablogissani!), jossa yksi tekijän pääteeseistä on ironiasta luopuminen. Se, että toipuminen ja parantuminen ovat asioita, jotka onnistuvat vain, jos ironialla ei ole prosessissa mitään sijaa. Toki hän puhui addiktioista ja masennuksesta, mutta Memento mori on erinomainen esimerkki DFW:n väitteestä. Kun pelissä on kaikki, koko oma elämä ja maailma, ei ironialla tee mitään. Merkitystä on vain sillä, miten avoimesti ja suoraan kykenee kohtaamaan itsensä ja toiset ympärillään. Tai ainakin sellainen olo Memento morista tulee. En minä oikeasti tiedä, onko asia niin. Pystyin samaistumaan Takalon sairaalakokemuksiin monessa kohtaa, mutta minä olen ollut sairaalassa useampia päiviä vain epileptisen kohtauksen takia. Tunnistin monet asiat omakohtaisesti: samanaikaisen olon siitä, että minusta pidetään huolta ja turhautumisen odotteluun, kun itse vain makaa sängyssä. En kuitenkaan tiedä mitään sen tason kuoleman läheisyydestä, jota Takalo niin taitavasti kuvaa. Mutta Memento mori tekee yksityisestä yleistä aivan maailmanluokkaisesti.

Toinen puolisko on sitten se arkisempi osuus. Kotiutuminen ilman suuria seremonioita, ja oletus siitä, että arkeen pitäisi päästä joskus takaisin kiinni. Aluksi sinne tuntuu haluavan liian nopeasti, sitten se kuitenkin pääsee yllättämään. Ja yhtäkkiä aiemmin pomminvarmasti toiminut hoitojärjestelmäkään ei tunnu enää niin hehkeältä. Kun suurimmat järistykset on koettu, jäljellä on aika yksinäistä toipumista jossa voi vain toivoa, että hoitojärjestelmästä on itselle enemmän hyötyä kuin haittaa. Tämä johtaa väistämättä siihen, että alun hyökyaaltojen jälkeen lukeminen ikään kuin banalisoituu. Mutta se on varmasti myös erittäin tarkka representaatio tekijän tunnelmista toipumisen edetessä. Näin ollen olin lukiessani toki pahoillani siitä, että vielä äskettäin järisyttävältä tuntunut teos olikin nyt aika tasainen, mutta ymmärsin myös välittömästi syyt siihen. Takalo on edelleen niin hyvä puhuttelemaan lukijaa kerronnallaan, ettei hänelle voi motkottaa asiasta yhtään.

Ja kaikki se harmaus, hitaus, tuskailu ja turhautuminen on aivan yhtä olennainen osa toipumisen kokemusta kuin kaikki muukin. Sen poisjättäminen jotenkin iskevämmän kerronnan nimissä olisi ollut huijausta. Memento moriin luottaa, sen tietää kertovan juuri ne asiat jotka on tärkeää kertoa. Lisäksi Takalo löytää tavan tuoda kertomukseen myös visuaalista draamaa ja näyttävyyttä, vaikka lopulta kaikkein iskevimpiä ovat pienet asiat. Ilmeet ja kosketukset. Harvoin sarjakuvassa jotenkin onnistutaan sanomaan näin paljon näin vähällä. Se onnistuu, jos on niin hyvä sarjakuvantekijä.

Arvosana: 88/100

Memento mori
Tiitu Takalo, käsikirjoitus ja kuvitus
232 sivua
WSOY
Hinta Suomessa 25-30 €

Sarjakuva kaupan

Turun Sarjakuvakauppa

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s