Arvio: Uhma on jumalasta – Taiteilijoille, taiteilijoilta, taiteilijasta

Välimainos: Diggaatko meiningistä? Haluatko varmistaa että saat kaikki päivitykset blogista? Tilaa Hyllyyn uutiskirje!

Mietiskelin tuossa, että olisiko se harhaanjohtavaa kutsua kolmen minua nuoremman ihmisen jengiä superbändiksi, kun niistä tulevat mieleen kaikenlaiset kuusikymppisten möhömahaiset maailmankiertueet. Mutta sitten ajattelin, että itse asiassa musiikkimaailmankin superbändit syntyvät usein melko nuorten tekijöiden kesken, ja ovat vaan nykyään vanhan tuntuisia. Eric Clapton on nykyään seitsenkymppinen nolo rokotedenialisti, mutta joskus Creamia perustaessaan sekin oli nuori rokkari. Mutta niin, kahden sarjakuvan perusteella ajattelin että Tessa Astren, Aapo Kukon ja Niko-Petteri Nivan luova kollektiivi on vähän sellainen suomisarjiksen superbändi – kolmen taiteilijan yhteistyö, joka luo sen verran yllättäviä sarjakuvia, että yhdeltä tekijältä ne olisivat voineet jäädä syntymättä. Ei luonnistuisi aloittelijoilta. Limingassa viime vuosisadan ensimmäisellä puoliskolla vaikuttaneen taidemaalari Vilho Lammen elämänvaiheita tulkitseva Uhma on jumalasta on Astre-Kukko-Niva-kolmikon toinen julkaistu teos, ja erittäin mielenkiintoinen, joskaan ei helppo luovuuden tsunami.

Vilho Lampi ei ollut minulle ennestään tuttu taiteilija, ja täytyy sanoa, että Uhma on jumalasta ei ehkä ole paras tapa tutustua aiheeseen, jos haluaa saada jonkinlaisen koherentin käsityksen taiteilijan elämästä ja urasta. Mutta ei se ole tässä oikeastaan mitenkään olennaista, kyse on taiteen ja taiteilijoiden vuoropuhelusta vuosisadan yli. Astre käsikirjoittaa ja kaikki kolme kuvittavat erimittaisia episodeja Lammen elämästä. Tyylit vaihtelevat radikaalisti, ikään kuin Lammen persoonan ja taiteen eri ilmenemismuotoja etsien. Jokainen kolmesta tekjiästä muodostaa yhteyden Lampeen oman taiteensa kautta, ja kanavoi sen kirjan sivuille. Kukko pitää omissa pätkissään otteen kaikista yhtenäisimpänä, Niva ja Astre sen sijaan irrottelevat kunnolla tyylejä ja kerrontakeinoja jatkuvasti vaihdellen. Uhma on jumalasta tuntuu sarjakuvantekijöiden sarjakuvalta termin parhaassa merkityksessä. Se ei yritä olla helppolukuinen tai mukaansatempaava, vaan valitsee revitellä, härkkiä ja sekoilla koko mittansa ajan. Se toteuttaa nimensä teesiä ja kohteensa ideologiaa. Lammen taide oli uhmaa ja kauneutta, ja niistä rakentuu myös tämä vimmainen sarjakuva.

Tämä on toki aika suora merkki myös siitä, että ohilyöntejäkin sattuu. Kokonaisuus ei ole ehjin mahdollinen, ja meille ummikoille Lammesta kertova Wikipedia-artikkeli on ihan hyvää taustalukemista sarjakuvasta täysillä nauttimiseen. Uhma on jumalasta ei ole paras sarjakuva, mutta se on ehdottomasti yksi kiinnostavimmista. Astre, Kukko ja Niva ovat kaikki sen verran taitavia sarjakuvanvääntäjiä, että heille voi antaa tämänkaltaisen korkean vaikeuskertoimen projektin, ja ulos tulee erittäin siisti lopputulos. Vaikka Uhmaa ei kaikilta osin tajuaisi, silkka luovuuden ja taidon määrä sivuilla tekee vaikutuksen monta kertaa. Erittäin hyvä merkki on myös se, että lähes heti sarjiksen loppuun saatuani halusin ryhtyä lukemaan sitä uudestaan.

En halua lähteä tekemään liian pitkälle vietyjä tulkintoja taiteilijoiden kehittymisestä tai muuttumisesta, mutta tuntuu vahvasti siltä, että kolmikon edellinen yhteistyö, punk-kertomus Huojuva torni on antanut tekemiseen varmuutta. Torni oli vielä suht ilmiselvällä tavalla toteutettu yhteistyö: Astre käsikirjoitti, ja Kukko ja Niva vuorottelivat kahdessa aikatasossa liikkuvan tarinan kuvitusta. Kun varmuutta ja itsevarmuutta on kertynyt, on Uhmassa voitu lähteä hakemaan rajoja ihan eri tavalla. Tietyllä tavalla jopa kakofoninen toteutustapa on niin itsetarkoituksellisen taiteellinen, että vähäisempien taiteilijoiden käsissä se voisi olla sietämätön. Uhmassa kättä paiskaavat kuitenkin visio ja kyky toteuttaa se.

Vaikka Uhma onkin taiteellisesti enemmän menneisyyteen hapuilevasti kurottava käsi kuin mikään taidehistoria-analyysi, pidän sitä silti myös taidehistoriasarjakuvana. Ja niissä yksi selkeimpiä onnistumisen mittareita on se, alkaako kohteena oleva taiteilija ja taide kiinnostaa, ja Uhman myötä Vilho Lampi alkaa ehdottomasti kiinnostaa, vähintään siksi että sarjakuvan perusteella elämästä ja töistä ei vielä kauhean koherenttia kuvaa muodosta. Tällaisen tyyleiltään repivän, kokeilevan teoksen jättämä fiilis on väkisinkin sirpaleinen. Alku tuntuu siltä, että lukija heitetään keskelle tuntematonta kohtausta, ja lopussa fiilis ei ole paljoa siitä selkiytynyt. Uhmaa on ehkä aika vaikea suositella mitenkään valtavan laajalle yleisölle, sen verran lukijaansa säälimätön sarjakuva se on. Mutta miten upeaa, että tällaisia tehdään, sielua ylevöittää aina välillä lukea jotain näin itsetarkoituksellisen taiteellista ja uhmakkaalla itseluottamuksella tehtyä.