Top 10 mieleenpainuneimmat sarjakuvahetket

Tähän postaukseen innoituksen tarjosivat Suomi-Rivendell-Asgard-blogin Aasa vastaavalla postauksellaan, sekä alkuperäisen idean Twitterissä heittänyt Avi Heikkinen.  Onko kyseessä siis korona-ajan somehaaste, sellainen joihin olen tiukasti välttänyt osallistumasta? Ei saatana, parempi olla olematta, muutenhan tässä menisi omat lupaukset ihan pilalle. Tässä ei-haasteessa tehtävänä oli siis listata omat top 10 sarjakuvahetkesi. Mikä top 10 se nyt sitten on? Parhaat? Koskettavimmat? Haisevimmat? Arvatenkin jotain toivotusta listauksesta voi päätellä, mutta vivahteet jäävät itse tulkittaviksi. Koska en nyt aikonut ryhtyä mihinkään laajaan arkistojen tonkimiseen tai pitkälliseen eliminointiprosessiin parhaiden löytämiseksi, päätin valita tarkennuskriteeriksi mieleenpainuneimmat. Suurelta osin se tarkoittaa myös subjektiivisia suosikkeja, mutta ei missään nimessä parhaita. Aasan listalla oli paljon koskettavuutta, inspiraatiota ja suuren draaman tuntua. Minulla niitä on tarjolla vähemmän. Tällä listalla on paljon enemmän pieniä hetkiä, joista osa on kyllä liikuttavia ja puhuttelevia, mutta jostain syystä enemmän surullisia kuin ylentäviä. Ja sitten on ihan rehellistä perseilyä. Sarjakuvaan tiivistyvä ihmiselon ihanuus ja kurjuus arkisissa pienissä ruuduissa. Nämä eivät ole parhaat eivätkä absoluuttiset, mutta tässä hetkessä ne ovat ne ainoat oikeat.

1. Lassi ja Leevi – Rikkoutuneet kiikarit

Lassin ja Leevin varrelta voisi valita sata eri hetkeä, mutta tämä on kaivertunut sydämeeni lujemmin kuin mikään muu. Lassi rikkoo isänsä kiikarit ja muutaman stripin ajan hommasta revitään kaikki perinteiset läpät anarkistisesta kohkauksesta filosofisempiin dilemmoihin. Mutta lopussa Watterson ei räjäytä äärilleen täytettyä ilmapalloa katsojan silmille, vaan päästää siitä ilmat, ryöstää tunnelmasta kaiken hauskan ja räiskyvän ja pakottaa lukijan myötäelämään Lassin kärsimystä aivan täysillä. Lassi ja Leevi käsitteli elinkaarensa aikana laajaa tunnespektriä, mutta empatiaa hieman harvemmin. Toisaalta kun on yksi tällainen gut punch -muistutus siitä, että ehkäpä maailma ei pyörikään aina juuri oman kärsimyksen ympärillä, niin ei niitä montaa tarvitakaan.

2. Yhesti yhes kuudennes paikas – Turpaanveto-oksennus

Olen hehkuttanut Yhesti yhes paikas -sarjakuvia jo väsymiseen saakka, mutta tätä tarinaa Yhesti yhes kuudennes paikas -läystäkkeestä ei yksinkertaisesti voi sivuttaa. Otsikko sanoo asiasta melkein kaiken tarpeellisen, ja turha sitä on yrittää sen enempää selittääkään. Fakta kuitenkin on, että en ole KOSKAAN nauranut sarjakuvalle niin paljon kuin tälle. Silmät vuotivat vettä niin etten nähnyt minuutteihin, nauroin ja hyperventiloin niin että kuulostin separaattorilta. Sitä en voi ikinä tavoittaa samalla tavalla uudestaan, mutten tule koskaan unohtamaan sitä fiilistä.

3. Persepolis – Marjane lähtee Eurooppaan

Persepolis on sekin täynnä kaikenlaista kaaosta ja tragediaa, mutta sille, kuten Lähi-idästä jatkuvana virtana valuvalle uutismateriaalillekin, turtuu ajan myötä. Rauniot, sota, terrori ja sen sellaiset muuttuvat ”jossakin tuolla” tapahtuviksi asioiksi, joita voi olla käsittelemättä. Siksi tämä yksi kohta Persepoliksessa pääsee yllättämään niin täysin. Nuori Marjane-kertoja päättää lähteä kotoaan Iranista Itävaltaan opiskelemaan. Kävellessään pois vanhempiensa luota hän kääntyy katsomaan heitä vielä kerran ja näkee heidät murheen murtamina. Siihen hetkeen minun päälleni vyöryi kaikki kirjassa siihen saakka tapahtunut kauheus ja kärsimys, jonka olin siihen asti pitänyt loitolla. Toisen ihmisen kohtaamista ei voi korvata, ja Marjane Satrapi tekee sen tässä kohdassa paremmin kuin kukaan muu.

4. All-Star Batman & Robin the Boy Wonder – Batman ja Musta Kanarialintu panevat palavissa raunioissa

Sitten sitä toista ääripäätä. Minähän diggaan valtaisasti myös kuvainraastosta, ja siihen yksi parhaita sarjakuvia on Frank Millerin ja Jim Leen äärinihilistinen All-Star Batman. En tiedä, onko Millerin ja Leen alkuperäinen tarkoitus ollut ravistella sarjakuvafaneja ja sitä, miten fanaattisesti esimerkiksi Batmaniin suhtaudutaan, mutta niin minä All-Star Batmanin luen. Tämä vertautuu tietyllä tavalla Game of Thronesin viimeiseen kauteen, joka olemalla ihampaska huusi faneille, että siitäs saitte kun annoitte tälle lohikäärmehömpälle ihan liikaa painoarvoa ja huomiota. All-Star Batman tekee sen saman mutta sadismilla ja pinnallisuudella, ja tämä kohtaus on sadistisen pinnallisuuden pinnaakkeli, kliimaksi rosvojen vastuuttoman väkivaltaiselle pieksennälle. Aah, siitäs saitte kun otitte Batmanin vakavasti, se on seikkailusarjakuva lepakoksi pukeutuneesta miehestä. Menkää töihin tai lukekaa kirja tai jotain.

5. The Flintstones – Imurin ja Keilapallon loppu

Minulla ei juuri nyt ollut tätä sarjakuvaa saatavilla, joten jouduin etsimään kuvan netistä. Sieltä en löytänyt kuvaa juuri tästä maailman sympaattisimman parivaljakon supertraagisesta loppukohtauksesta, mutta se saattaa olla ihan hyvä. Jo näitä muita ruutuja katsellessa pala nousi kurkkuun. Pienen pieni sivujuoni jo valmiiksi pienehkössä sarjakuvassa, ja sydämeni on sirpaleina tavalla, johon harva taideteos on koskaan pystynyt.

6. Preacher – Jesse herää transsista keskellä taistelua ja sytyttää röökin

Preacherin viidenteen paperback-osaan mennessä homman nimi on jo tullut selväksi. Jesse Custer on suora John Waynen perillinen mutta steroideissa, oikeamielinen miesten mies joka on tullut tänne vetelemään kaiken maailman vellihousuja turpaan ja pistämään maailman ruotuun. Dixie Fried-tarinassa hän yrittää saada yhteyden Jumalaan voodoo-transsin avulla hautausmaalla tehtävällä rituaalilla. Paikalle saapuu pahisjengiläisiä ja homma eskaloituu tulitaisteluksi Jessen jäädessä transsiin keskelle. Kun hypnoosi hälvenee ja Jesse herää keskelle viuhuvia luoteja, asiat pitää pistää tärkeysjärjestykseen nopeasti: spaddu huuleen, ”mitä helvettiä täällä tapahtuu”-kysymys, ja tuulimyllynlämmittäjiä pieksemään. Tämä pieni mutta merkityksellinen järjestys missä hommat tapahtuvat on niin riemukas että palaan mehustelemaan sitä säännöllisesti. Tämä on niinkuin se norjalainen metsästäjä, jonka kimppuun hyökkäsi karhu, ja joka onnistui painimaan karhun tarpeeksi kauaksi että sai sen ammuttua, mutta ei suostunut lähtemään sairaalaan ennen kuin hänestä ja karhusta oli otettu kuva. Ei mitään järkeä, mutta maailma tarvitsee tällaisia esikuvia.

7. X-Men – Days of Future Past -lopputaistelu

Chris Claremontin ja John Byrnen X-Men-rupeama on täynnä klassikoita kuten Pimeän Feenixin taru, Proteus tai Helvetintulen Klubi. Oma suosikkini on kuitenkin varmaan Menneen tulevaisuuden päivät, eli Days of Future Past. Tulevaisuudessa mutantit on ajettu ahtaalle, Vahdit kontrolloivat kansaa ja suurin osa Ryhmä-X:stä on kuollut ja kuopattu. Kitty Pryde matkustaa ajassa taaksepäin estämään tämän tapahtumisen samaan aikaan kun jäljelle jääneet sankarit tulevaisuudessa yrittävät hankkia hänelle tarpeeksi aikaa. Tässä on sellainen hyvä ”pakko yrittää vaikka ei ole yhtään toivoa”-henki, vaikka koko homma pykäistään kasaan muutamassakymmenessä sivussa. Juuri siksi se on ehkä suosikkini Claremontilta ja Byrneltä. Pidemmät tarinat ovat toki vaikuttavia, mutta vain tosimestarit kykenevät saamaan panokset näin korkealle kahdessa numerossa ja tämä taistelu on koko homman huipentuma.

8. Hip Hop Family Tree – Flavor Flavin esittely

Jos Hip Hop Family Tree jotain on, niin rakkaudella tehty. Koko homma toimii siksi, että sen tekijä Ed Piskor on niin sitoutunut lähdemateriaaliinsa. Tässä ei oikeastaan ole kyse kuin yhdestä ruudusta, jossa Piskor kertoo miten Flavor Flav löydettiin Public Enemyyn Chuck D:n aisapariksi. Jotenkin tuosta ruudusta huokuu se Flavor Flavin karisma, jonka ansiosta hänen habituksensa on noussut maailmankuuluksi. Harva on yhtä tyhjää täynnä ja juuri siksi rakastettu, ja vielä harvempi pystyy tuollaisen kokonaisuuden esittämään yhdessä sarjakuvaruudussa.

9. Hellboy in Hell – Hellboyn tarinan päätös

Aasa sanoikin tästä omalla listallaan jo aika hyvin sen mitä sanottavaa on, mutta en vaan voinut jättää silti poiskaan, sen verran painava tavaraa nämä muutamat sivut ovat. Hellboyn tarina kulkee täyden ympyrän katkeransuloisella tavalla ja lopetus on totaalisen peloton. Se ei mieti yhtään mitä fanit odottavat, mitä hahmo voisi vielä tehdä tai miten päätös olisi tyydyttävä. Se vain loppuu, niin kuin asioiden on loputtava. Hellboyn lopetuksesta huokuu sellainen tekijän itsevarmuus, jota harvoin pääsee todistamaan.

10. Aku Ankka Joulupukkina – Kaivinkoneiden taistelu

Mietin, että tarvitsen jonkun Ankka-kohtauksen tälle listalle ehdottomasti. Rosalla olisi kymmenittäin koskettavia ja puhuttelevia pätkiä, Barksilla taas ikonisia kohtauksia tunneskaalan kaikilta laidoilta. Parin minuutin itsetutkiskelun jälkeen kuitenkin tiesin, että vaihtoehtoja on tasan yksi. Kaivinkoneiden taistelu Barksin Aku Ankka Joulupukkina -tarinasta. Tähän palaan joka joulu. Kukaan ei kehittele tarinaa niin kuin Barks, joka vaivatta muutamassa sivussa eskaloi perinteisen joulutarinan kaivinkoneiden taisteluksi. Mestarin taidonnäyte, johon ei ole kajoamista.

Siinä kymmenen hetkeä, joita en olisi voinut saada mistään muualta kuin sarjakuvista. Ja parametrejä pikkuisen siirtämällä lista näyttäisi ihan erilaiselta. Tämä syntyi nopeasti, koska halusin pitää listassa ns. sessaritunnelman enkä läksiä liikoja sitä hiomaan. Lähestymisiä tällaiseen on yhtä monta kuin on sarjishetkiäkin. Sääli ettei tämä ole somehaaste, sillä lopputuloksena voisi olla muutakin kuin silkkaa kaistanhukkaa.