Myönnän, että blogissa on ollut hieman aiottua pidempi tauko Shigeru Mizukin massiivisen Japani-historiikki Showan käsittelyssä. Neljästä osasta kaksi olisi vielä lukematta ja arvioimatta, ja aion ne kyllä ennemmin tai myöhemmin hoitaa. Sillä aikaa kun odottelemme tähtien asettumista kohdalleen noiden osalta, tyydyttää yksityiskohtaisen Japani-historian ja Mizukin uniikin kädenjäljen nälkää mestarin toinen teos, sotakertomus Onward Towards Our Noble Deaths. Alun perin vuonna 1973 julkaistu sarjakuva pohjautuu Mizukin omiin kokemuksiin Tyynellämerellä toisessa maailmansodassa, ja sävy on kaukana patriotismista tai minkäänlaisesta sankaruudesta. Mizuki on katkera itsekkään japanilaisen sodanjohdon vastuuttomista päätöksistä ja ennen kaikkea sen toimintatapaan kuuluneista itsemurhaiskuista, joita johto suosi ja promotoi juuri ”jalon kuoleman” nimissä. Sävy on kirjassa suorastaan nihilistinen ja oudon kontrastin siihen luo Mizukin tapa esittää ihmishahmot karikatyyrimäisesti mutta kaikki muu pilkuntarkasti. Hassut naamat eivät näin vakavassa tarinassa juuri naurata, ennemminkin vaivaavat.
Tarina sijoittuu Papua-Uuden-Guinean alueelle, tarkemmin Uuden-Britannian saarelle. Kolonialistinen nimeämispolitiikka todella oli paitsi vaatimatonta, myös yllätyksellistä. No anyway, japanilaiset ovat saaneet alueen haltuun ja varautuvat puolustamaan sitä amerikkalaisia vastaan, mutta tilanne ei näytä hyvältä. Japanin armeijaa riivaavat kovat olosuhteet, denguekuume, malaria ja epäpätevä johto. Tarina seuraa yhden komppanian alati tuskastuvaa taivalta alueella. Rivimiehet sietävät päällystön simputusta ja koittavat selvitä päivästä toiseen, vaikka kotoa kantautuu ikäviä huhuja ja vihollisen voima näyttää täysin voittamattomalta. Taisteluhenkeä koitetaan nostattaa muistelemalla Edo-kauden samuraitaisteluita, joilla ei ihan hirveästi nykymaailmassa ole tekoa.
Sodan arki on sitä tuttua kaaosta, kärvistelyä, nälkää ja likaisuutta, höystettynä kuolemanuhalla totta kai. Onward Towards Our Noble Deaths ei erityisesti keskity taisteluihin vaan Japanin joukkojen kaikenlaisen järjestelmällisyyden ja ammattitaidon puutteeseen. Toki aseet laulavat ja pommit räjähtelevät, mutta Mizuki osoittaa nämä asiat ikään kuin sodan itsestäänselvyyksinä. Ne ovat osa ympäristöä samalla tavalla kuin viidakko tai säätila, ei niitä tarvitse ihmetellä. Kirjan sävy on muutenkin hyvin toteava ja lakoninen. Ihmisten toimet puhuvat puolestaan, niiden tueksi ei kaivata sarjakuvantekijän kommenttiraitaa tai erityistä lisätulkintaa. Mizuki on vähäeleinen kertoja, jonka kertomusten voima syntyy minimalismin määrätietoisuudesta. Sarjakuvassa ei ole yhtään täytettä selittelemässä tai pehmentämässä ydintä, vaan jokainen ruutu on tarkoin perusteltu ja painava.
Onward Towards Our Noble Deathsin suurimmaksi kompastuskiveksi jää juuri kaoottisuus, joka varmasti on osaltaan tietoinen valinta, mutta myös lukijaa etäännyttävä tekijä. Sarjakuvan alkuun on listattu tarinan henkilöt nimen ja kasvon tarkkuudella. Aluksi näkyviin tuli kymmenisen henkilöä, joiden kohdalla ajattelin että siinä on aika monta samankaltaista naamaa ja nimeä, mutta ehkä nämä jotenkin hallussa pysyvät. Kun sivua käänsi ja sieltä paljastui vielä parikymmentä hahmoa lisää, niin hanskat lensivät tiskiin. Ja toki tarina kantaa ilman, että muistaa jokaisen henkilön sotilasarvoa tai nimeä, mutta Mizukille tunnuksenomainen pikkutarkkuus ei ensiluvulla pääse oikeuksiinsa. Sitten kun päästään tositoimiin ja Mizuki vaihtelee näkökulmia ja tapahtumien seurantaa ilman pohjustuksia, ja hahmojen kanssa ei viitsi jatkuvasti olla kelaamassa alkuun lunttaamaan, niin jää hieman epäselväksi, kuka milloinkin kohtaa loppunsa ja ketä se kersantti nyt läpsii ympäri korvia. Tämä kaikki ajaa lukukokemusta etäisemmäksi kuin se parhaimmillaan voisi olla. Sotilaiden kovien kohtaloiden myötäeläminen muuttuu vaikeammaksi, kun nimet ja kasvot hukkuvat massaan. Tämän en usko olleen Mizukin tavoite, sillä sellainen ”lihaa myllyyn” -tyyppinen kritiikki olisi toiminut tehokkaammin reilusti isommassa mittakaavassa. Nyt käteen jäi nippu muistettavia kohtauksia ja pari-kolme hahmoa, mutta ei oikeastaan sellaista kouraisevaa tunnekokemusta, joka olisi kruunannut teoksen.
Vahvuus kirjassa on sitten nimenomaan noissa yksittäisissä kohtauksissa, joissa Mizukin lakoninen ilmaisu luo erinomaisia kontrasteja osoittamaan tilanteiden irvokkuuksia. Oli kyse sitten päällystöstä keskustelemassa siitä, miten sotilaat kehtasivatkin selvitä hengissä käsketystä itsemurhahyökkäyksestä, tai rivimiehen ällötyksestä tämän pestessä kersantin paskaisia alushousuja. Mizuki on erittäin tarkkanäköinen ihmisen pikkumaisuuden ja rumien puolien kuvaaja, minkä luulisin johtuvan siitä, että hän uskaltaa tuoda omia kamalia puoliaan lukijan näkyviin. Tarinat eivät tunnu sormella osoittelevilta, koska ne ovat samaistuttavia. Toki usein tapahtumat ovat niin kärjistettyjä, että vastaaviin ei itse ole törmännyt, mutta on helppo ymmärtää, miten tuo hahmo päätyi tuohon lopputulemaan näissä olosuhteissa. Mizukin kerrontatapa auttaa käsittelemään ihmisen nurjia puolia myös muissa kuin äärimmäisessä sotatilanteessa. Oman vivahteensa tähän tuo myös hänen tyylinsä sekoittaa karikatyyrejä ja realismia. Hupsut silmälasit ja nököhampaat hahmoilla ovat todella vinksahtaneen tuntuisia, kun kohtaus käsittelee malariahoureissa sekoilua tai kaatuneen toverin ruumiinosien keräilyä. Mizuki pakottaa lukijan kohti epämukavuutta erittäin uniikilla tavalla. Sotaa voisi kuvata puhtaan inhorealistisesti kuten esimerkiksi Jacques Tardi, tai yhdistämällä patrioottisen sankarikuvaston julmiin tapahtumiin kuten Archie Goodwin, mutta Mizukin valitsema menetelmä tuo sarjakuvaan ihan oman tunnelmansa. Hänelle sotilaat arvosta riippumatta ovat jonkinlaisia yhä lähellä lapsuutta olevia räkänokkia, joilla ei ole mitään mahdollisuutta käsitellä kohtaamaansa kauheutta. Viattomat hassut kasvot kuvastavat enemmänkin hahmojen luonteita kuin ulkonäköä. Poikkeuksellinen tilanne taannuttaa ihmiset.
Vaikka Onward Towards Our Noble Deaths on toteutettu 15 vuotta ennen Showa-sarjaa, on sekin Mizukin myöhäisempää tuotantoa. Tekijän oma tyyli on jo tässä vaiheessa melko hiottu yhdistelmä yksityiskohtaisuutta ja ilmeikkyyttä. Showassa on ehkä havaittavissa vielä jalostunut kyky esittää monimutkaisia kokonaisuuksia ymmärrettävästi menettämättä historiallista tarkkuutta, kun tässä kirjassa yksityiskohdat muutaman kerran vielä jyräävät luettavuutta. Joka tapauksessa kyseessä on silmiä avaava näkökulma toisen maailmansodan taisteluihin taholta, jonka ääntä ei länsimaisessa historiankirjoituksessa kamalasti yleensä kuulla. Jos sotasarjakuvat ovat totaalinen turn-off, niin Onward Towards Our Noble Deaths ei välttämättä ole se käänteentekevä mielipiteenmuuttajateos, mutta Mizukin näkökulma ja kerrontatapa on niin uniikki, että muutoin se on ehdottomasti tutustumisen arvoinen.
Arvosana: 78/100
Onward Towards Our Noble Deaths
Shigeru Mizuki, käsikirjoitus ja kuvitus
376 sivua
Drawn & Quarterly
Hinta Suomessa 24-27 €
Sarjakuva kaupan:
Hyllyy 
Yksi vastaus artikkeliiin “Arvio: Onward Towards Our Noble Deaths – historiallinen manga valottaa toista maailmansotaa japanilaisesta näkökulmasta”