Viime vuonna Suomen sarjiskenttään rehellisen viihdyttävää huttua rupesi tuottamaan uusi kustantamo Ilmein Entertainment, jonka takana häärii kokenut käsikirjoittaja ja tussaaja Hannu Kesola. Ilmeinin katalogi on käsitelty Hyllyyssä poikkeuksellisen tarkkaan, sillä kolmesta ilmestyneestä albumista arvion on saanut jokainen, viimesimpänä rikoslyhäreistä koostuva Kriminaali. Mainittakoon favoritismiepäilyjen hälventämiseksi, että mitään erityisempää sidettä minulla ei Ilmeiniin ole. Tykkäänpähän vain silloin tällöin nauttia myös ns. synninkevyttä sarjakuvaa, jota Ilmein tarjoilee. Kriminaali jatkaa totutulla linjalla: teemana ovat tällä kertaa realistisemmat rikostarinat, joita Kesolan lisäksi tarjoilevat käsikirjoittaja Simone Guglielmini sekä kuvittajat Mauro Bueno, Sergio Acampora, Antti Kosonen, Alex Diotto ja DEli Kashmirghost. Kriminaali vertautuu vahvasti kauhukokoelma Kaamioon: tarinoiden sävy on samanlainen ja tunnelma yhtenäinen, mutta tarinat tuntuvat ajoittain rakenteeltaan hieman lepsuilta.
Kertomuksia Kriminaalissa on viisi. Jääkylmät murhat kertoo pohjoismaisen deittipalvelun kautta toisensa löytävistä suomalaisesta Heidistä ja ruotsalaisesta Andreaksesta, joiden kohtaamista hieman varjostaa se, että Andreaksella on perässään sekä kytät että alamaailma. Sonny tunnelmoi newyork-henkistä jazz-sykettä ja sen ympärille usein punoutuvaa rikollisuutta. Roadkill on lyhyt välipala kahdesta moottoripyöräjengiläisestä tien päällä, ja kahden sivun pituudestaan huolimatta kirjan mieleenjäävin ja freesein tarina. Scarred kertoo pienestä pojasta, jolla on vaikeuksia isänsä ammatin vuoksi. Tämä stoori olisi yhtä hyvin voinut olla Kaamiossakin, sillä tyyli tasapainoilee kovasti uskottavan rikostarinan ja villimmän kauhuvision välillä päätyen lopulta ehkä enemmän jälkimmäisen puolelle. Viimeinen tarina Ammattilainen hekumoi jenkkiläisen järjestäytyneen rikollisuuden parittamisella tuttuihin kotimaisiin maisemiin.
Kriminaalin suurin ongelma toistuu useammassa tarinassa. Sekä Jääkylmät murhat, Sonny että Ammattilainen ovat samankaltaisia tarinoita, joissa tarinan perusidea on hyvä, mutta mikään ei oikein pääse tuosta ideasta eteenpäin. Ikään kuin juonenkehittely olisi jäänyt pitchauksen asteelle. Tyylit on jokaiseen tarinaan valittu huolella ja tietty elokuvallisuus on hyvinkin kohdallaan, mutta juonet ovat yhden, jos eivät puolikkaan, virkkeen väärtejä. Ja toki lyhäri onkin lyhäri: ei sen tarvitse sisältää lukuisia yllätyskäänteitä ja kompleksisia, kasvavia hahmoja, mutta toivoisin silti, että tarinat eivät järjestään päättyisi juuri sillä arvattavimmalla tavalla, helpoimmalla päätöksellä. Kuten Kaamiossakin, Kriminaalissa välittyy hyvin tekijöiden tuntemus ja rakkaus tyylilajia kohtaan. Kaikki konventiot ovat hyvin hallussa ja niitä käytetään päällisin puolin osaavasti. Se, mikä Kriminaalista puuttuu, on mieleenjäävyys. Jos kierrättää puhtaasti vanhaa pelikirjaa, on tosi vaikea jättää sen päälle oma leimansa. Sellaiseksi ei mielestäni riitä tapahtumien siirtäminen Skandinaviaan, sillä nordic noiria tulee joka tuutista ja sarjakuviakin on tehty aiemmin (ks. esim. Nimettömien hautojen maa). Tästä syystä Kriminaalin parhaiten muistettaviksi tarinoiksi jäävät epätavallisempia näkökulmia ja vähemmän arvattavia metodeja hyödyntävät Roadkill ja Scarred (joille olisi kyllä ollut ihan kiva saada suomenkieliset nimet, ei ne Raato ja Arpeuma nyt pahoilta kuulostais nekään).
Taiteen osalta sanoisin Kriminaalin suoriutuvan Kaamiota paremmin. Tarinoista ei löydy heikkoja kuvituslenkkejä, ja Sonny-tarinassa visuaaleja jää jopa ihailemaan. On toki ymmärrettävää, että toteutus on päätetty tehdä mustavalkoisesti, mutta jotenkin tuntuu siltä, että Kriminaalin tyylipainotteisissa tarinoissa väreistä olisi saattanut olla jopa tavallista enemmän hyötyä. Nyt ainoastaan edellämainittu Sonny on tarinoista ainoa, joka oikein kukoistaa mustavalkoisena. Muissakaan ei mitään ongelmia ole, mutta kirjaa olisi ollut mahdollista rytmittää tarinoita mukavasti hieman eri tavoin värittämällä.
Paljoa tämän enempää minulla ei Kriminaalista itse asiassa ole sanottavaa. Suoraviivainen sarjakuva selittää itse itsensä, ja puutteineenkin toimii omassa genressään niin hyvin, että diggarin rahat tai aika eivät sen kanssa mene hukkaan. Kuten Kaamiokin, se on tervetullut lisäys suomalaiseen sarjakuvakenttään. Vaikka rikostarinoita täällä on viime vuosina tuotettu hieman enemmän kuin kauhua, niin mistään ylitarjonnasta ei mielestäni voida puhua. Ilmeinin julkaisut eivät mullista skeneä tai järisytä lukijan maailmaa, mutta loppujen lopuksi aika harva sarjakuva niin tekeekään, eikä kaikkien missään nimessä tarvitse edes yrittää. Maailmassa on hyvin tilaa ja tilausta viihteelliselle tavaralle ilman sen korkealentoisempia tavoitteita. Ymmärtääkseni Ilmein on julkaisuillaan löytänyt jo jonkinasteisen yleisön, minkä suon heille riemumielin. Tällaisten sarjakuvien julkaiseminen on jossain määrin myös volyymipeliä: kukaan ei odota jokaisen tarinan olevan napakymppi, joten voimaa on numeroissa ja tavaran tuuttaaminen ulos säännöllisesti on se, millä paikka skenessä ja fanien lompakoissa lunastetaan. Toivottavasti materiaalia tulee siis jatkossakin.
Arvosana: 62/100
Kriminaali
Hannu Kesola & Simone Guglielmini, käsikirjoitus – Mauro Bueno, Sergio Acampora, Antti Kosonen, Alex Diotto, Hannu Kesola & DEli Kashmirghost, kuvitus
44 sivua
Ilmein Entertainment
Hinta Suomessa n. 10 €
Jääkylmät murhat
Sarjakuva kaupan:
Turun Sarjakuvakauppa
Hyllyy 