Uusien pienkustantajien uusiin käännösavauksiin lukeutuu viime vuonna ilmestynyt Maggy Garrisson 1- Hymyile vähän, Maggy. Niiden joukossa sitä voinee kutsua jopa avauksista onnistuneimmaksi, sillä Maggy Garrisson voitti Kvaak.fi-sivustolla parhaan käännössarjakuvan Herra Koipeliini -palkinnon ja menestyi hyvin myös Sarjainfon käännössarjakuvaäänestyksessä. Ymmärrän hyvin, mikä Maggyssa vetoaa. Se on peruselementeiltään melko klassista dekkaritarinaa, mutta etenkin päähenkilö väistää monta kliseetä raikkaalla tavalla ja kiehtoo sivu sivulta enemmän. Myös juonessa kierretään monta ilmeistä sudenkuoppaa, joihin vähäisempi dekkaristi olisi langennut. Genrekameleontin käsikirjoittaja Lewis Trondheimin kynä on jälleen terävänä, eikä kuvittaja Stéphane Oiry jää jälkeen lainkaan. Maggy Garrisson on helppoa ja viihdyttävää luettavaa, jossa yksi tällainen eurooppalaistyylisen lyhyt albumi ei riitä vielä mihinkään.
Maggy on lontoolainen, kolmekymppinen, hanttihommasta toiseen hyppivä nykypäivän ajelehtiva aikuinen. Hän hoitaa tarpeelliset hommat, mutta ei tykkää pomppia toisten pillin mukaan. Vähän sellainen aikuinen Peppi Pitkätossu, mutta vähemmän epärealistista sateenkaarimeininkiä ja enemmän tuoppiin tuijottelua lähikuppilassa. Hän löytää töitä paikallisen yksityisetsivän avustajana, mutta huomaa pian, että mies on kykenemätön huolehtimaan edes itsestään, saati jostain etsivähommista. Maggy käyttää oveluuttaan ja puhelahjojaan ujuttautuessaan itse etsiväbisnekseen, ja pian hommissa ollaankin jo melko syvällä rikollisten keskellä. Juoni on oikeastaan ihan toissijainen: Maggy voisi yhtä hyvin olla verovirkailija, maanviljelijä tai opettaja. Kirjan viehätys tulee puhtaasti hahmosta itsestään ja tekijöiden rakentamasta Lontoosta, joka on kylmä ja kyyninen, mutta samanaikaisesti sympaattinen ja hyvä hyville.
Dekkaritarinat ovat useimmiten melkoisia kliseepalloja, kuten Hyllyyssäkin on useaan kertaan huomattu. Ilahduttavinta Maggy Garrissonissa on näiden väistäminen. Maggylla on vikansa, mutta hän ei ole sietämätön ihmisraunio/kusipää kuten nerokkaat etsivät yleensä. Hän kykenee elämään ihan ihmisen elämää, eikä hahmon tarvitse olla täysi mulkku ollakseen siisti ja uskottava. Mieleen tulee hieman vaikkapa Marvel-reportteri Ben Urich Frank Millerin käsittelyssä: hän on ihan kokonainen ihminen, joka huokuu itseinhoa, rikkonaista perhe-elämää ja sen sellaista, mutta tärkeintä hänessä silti on hänen ammattitaitonsa ja osaamisensa. Tällaisia hahmoja olisi varmaan monia muitakin, en tiedä miksi Urich nyt tuli ensimmäisenä mieleen. Maggy Garrissonissa myös muut henkilöt yllättävät positiivisesti: pahiksiakin toki löytyy, mutta monessa kohdassa ihmiset ovat ihan normaaleja tyyppejä, joiden kanssa tulee toimeen kun ei suhtaudu asiaan liian ennakkoluuloisesti.
Stéphane Oiryn kuvituksessa mieleenjäävin asia ovat yksityiskohtaiset kaupunkimaisemat. Maggy Garrissonissa Lontoo ja Britannia laajemminkin ovat lähes yksi henkilöhahmoista. Ilmeisesti jossain oli kritisoitu sarjakuvaa taustojen toistuvuudesta, mutta sehän on kuin kritisoisi räppiä sämpläämisestä, eli aika kääpää hommaa. Kuten asiansa osaava hiphop-tuottaja, Oiry puhaltaa elämää ja luonnetta staattisiin kuviin ja rakennelmiin oman näkemyksensä voimin. Muutoin Maggy Garrissonin kuvitus ei haasta lukijaa erityisesti: asettelut, kuvakulmat ja ruutujen ladonnat ovat kaikki melko klassista kamaa. Tarinan särmä syntyy käsikirjoituksen ja kuvituksen yhteispelistä ja tunnelmasta, jonka ne onnistuvat tarinalle luomaan.
Maggy Garrisson on eurosarjakuvaa hyvässä ja pahassa. Se tuntuu tuoreelta, mutta helposti lähestyttävältä. Sen tyyli on klassinen ja kevyt luettava, eikä kirjan kanssa nokka kovin montaa minuuttia tuhise. Tämä tarkoittaa sitä, että Asterixeihin ja Lucky Lukeihin tottuneelle Maggy Garrisson on tutunoloinen tapa laajentaa repertuaaria aikuisempaan materiaaliin, mutta toisaalta se tarkoittaa, että isompiin paketteihin tottuneesta Maggy Garrisson tuntuu lähinnä aperitiivilta jollekin kunnon tarinalle. Trondheimin tarinankerronnassa ei ole mitään vikaa, ja sivuilla on juuri sopiva määrä tavaraa, mutta rajoitteet tällaisessa perusalbumissa ovat silti ilmeiset. Kustantajan näkökulmasta tuote lienee juuri sopiva: lyhyehkön stoorin painokustannukset pysyvät aisoissa (ehkä), lukijoiden ostokynnys on matalampi ja koukuttuminen todennäköistä. Mälsintähän olisi, jos Maggy Garrissonin julkaisu jäisi yhteen tai kahteen albumiin, kuten niin kovin monelle sarjistarinan aloitukselle näinä vuosina käy. Voin siis hyvin antaa anteeksi lyhykäisen fiiliksen, jos se tarkoittaa, että Maggya on luvassa lisääkin. Sininen jänis on käännöskustantajien kentässä edelleen tuore peluri, joka ansaitsisi ennakkoluulottomuudestaan palkinnoksi ainakin omansa takaisin. Toivottavasti markkinat ovat samaa mieltä.
Arvosana: 75/100
Maggy Garrisson 1 – Hymyile vähän, Maggy
Lewis Trondheim, käsikirjoitus – Stéphane Oiry, kuvitus
Sininen jänis
Hinta Suomessa n. 17 €
PS. Tässäpä kirjoitusasultaan harvinaisen hankala sarjakuva. Netti on täysin jakautunut mm. sen suhteen, onko Garrissonissa yksi vai kaksi ässää, tai kuvittajan sukunimen suhteen. Onneksi on kirja, josta referenssata.
Sarjakuva kaupan:
Hyllyy 
2 vastausta artikkeliin “Arvio: Maggy Garrisson 1 – Hymyile vähän, Maggy”