Arvio: Showa – A History of Japan 1939-1944

cof

Opintie Japanin historian parissa jatkuu massiivisen Showa-tetralogian toisessa osassa. Keisari Hirohiton vallan ajan Japania kuvaavassa kokonaisuudessa vuosien välinen epäsuhta korostuu tässä osassa kaikkein näkyvimmin. Vaikka neljä kirjaa kattavat yhteensä yli 60 vuotta elämää, käytetään sivumäärällisesti neljäsosa koko tarinasta toisen maailmansodan vuosien käsittelyyn. Mainitsin jo edellisessä Showa-tekstissä, että odotan tätä volyymia hieman varautuneesti, sillä Shigeru Mizukin erittäin yksityiskohtainen tyyli käy sitä uuvuttavammaksi, mitä enemmän yhdelle vuodelle annetaan sarjakuvassa tilaa. Tai näin ainakin odotin. Enää en ole niin varma, sillä Showan kakkososa ei ollutkaan sellaista umpihankihiihtoa kuin olin pelännyt. Se tuntuu rytmiltään hyvin paljon edeltäjältään, eikä käy liian sekavaksi. Kuitenkin, tällä osalla oli selkeästi myös puutteensa, jotka löytyivät paikoista, joista en osannut niitä alun perin odottaa tuleviksi.

cof

Perusrakenteeltaan Showan toinen osa jatkaa samalla linjalla kuin edeltäjänsä. Tarinaa kuljetetaan kahdella tasolla, yleisellä ja yksityisellä. Yleinen keskittyy Japanin politiikkaan ja yhteiskuntaan, joka toki maailmansodasta puhuttaessa levittäytyy myös maailmanlaajuisen tilanteen dokumentoinniksi. Yksityisellä tasolla nuori Shigeru on ehtinyt parikymppiseksi ja sota hiipii hiljalleen yhä todellisemmaksi voimaksi myös hänen ja hänen perheensä elämässä. Kronologisuutta on tarjolla vielä vähemmän kuin edellisessä osassa, mihin syynä on varmastikin käsiteltävän ajanjakson lyhyys. Mizuki käsittelee tapahtumia edelleen kokonaisuuksina, tässä tapauksessa kulloinkin sodan näyttämönä olevan paikan mukaan. Poukkoilu edestakaisin Tyynenmeren saarien ja sotavuosien välillä johtaa lopulta siihen, että kokonaiskuvaa ei enää edes yritä hahmottaa. Saarien nimistössä on kirjassa vielä paljon siirtomaa-ajan peruja, ja englanninkieliset nimet eivät vastaa sataprosenttisesti suomenkielisiä. Kun tarkoitus on kuitenkin hahmottaa Mizukin kertoma tarina, ei tunnu tarkoituksenmukaiselta lukea Showaa myöskään karttapallon vieressä. Melko nopeasti annoin itselleni luvan keskittyä kirjan kuvaamiin suuriin linjoihin ja tunnelmiin hahmottamatta, miten Japanin ja Yhdysvaltain edesottamukset saarelta toiselle milloinkin etenivät.

cof

Vaikka Showan samaistuttavin elementti on henkilökohtaisen tason reflektio kulloinkin menossa olleista mullistukista, sotakuvaus jää kirjassa kovin etäiseksi. Mizuki kertaa sodan vaiheita ja taisteluita erittäin yksityiskohtaisesti tiputelleen upseerien ja sotalaivojen nimiä hengästyttävällä tahdilla. Ihmisläheiseen sotakuvaukseen tottuneelle lukijalle moinen dokumentointi kuitenkin tuntuu kylmältä. Mizukin sota on numeroita, päivämääriä ja hämäriä kuvia leimuavasta viidakosta. Kun jylyn laannuttua sitten todetaan, että kentät olivat täynnä ruumiita, ja sen jälkeen siirrytään seuraavalle näyttämölle, tuntuu dokumentointi kovin vanhanaikaiselta. Sotasarjakuvan mestarit ovat osoittaneet, että epäinhimillisyyttä ja mielettömyyttä voi kuvata valtavan voimakkaasti, ja Mizuki jättää nämä mahdollisuudet käyttämättä lähes kokonaan. Silti taisteluille annetaan kirjassa todella paljon aikaa. Kun kymmenennen kerran katselee kuvia lentotukialuksista tulittamassa rantaviivaa tai Zero-hävittäjistä upottamassa amerikkalaislaivastoa, herää kysymys, miksi tässä kirjassa ei ole edetty mihinkään viimeisen sadan sivun aikana.

cof

Kirjan esipuhe kertoo, että Mizuki itse on harmitellut jälkikäteen sitä, miten paljon antoi sodalle Showassa tilaa. Esipuheen kirjoittaja pitää valintaa ymmärrettävänä, koska sota on ollut Mizukin sukupolvelle niin kaikkea sen jälkeen tapahtunutta määrittävä kokemus. Samaan aikaan väite on paradoksaalinen, koska Mizuki kertoo japanilaisesta näkökulmasta toisen maailmansodan olevan lähinnä osa 15-vuotista Kiinan-Japanin sodasta alkanutta konfliktien aikakautta. Epäselväksi jää, onko ongelma enemmän maailmansodan liiallinen painoarvo Japanin historiassa, vai taustalla vaikuttaneiden voimien puutteellinen analyysi vai mikä. En epäile lainkaan, etteikö toisen maailmansodan kauhuilla ja Japanin siinä kokemalla kaaoksella olisi ollut vaikutusta aivan kaikkeen, mutta en rehellisesti sanottuna ymmärrä miten alusten ja sotaherrojen nimien luettelu uudestaan ja uudestaan toisi yhden sukupolven kokemuksia lähemmäksi lukijaa.

cof
Kirjassa on jälleen paljon näistä valokuvista johdettuja ruutuja, jotka toimivat tehokeinona, mutta menettävät radikaalisti tehoaan toistojen kasvaessa

Paradoksaaliselta tuntuu myös se, että Mizuki antaa Showassa ymmärtää olevansa periaatteiltaan sodanvastainen, hän mm. kritisoi Japanin sotatoimia hyvin suorasanaisesti niitä dokumentoidessaan. Toisaalta kaluston ja henkilöiden nimien luettelointi tuntuu enemmänkin sotafiilistelyltä, varsinkin kun tarinan kannalta kummillakaan ei ole suurta merkitystä. Yksi mahdollisuus on, että Mizukin tavoite onkin osoittaa kuinka onttoa henkilönpalvonta ja tapahtumien mystifiointi on vyöryttämällä molempia kirjaan niin pitkään, että lukija varmasti turtuu. Jos näin olisi, kyseessä olisi erittäin hienovarainen kannanotto.

cof

Tähänkin skenaarioon voi kuitenkin löytää uskon, sillä jaksot Shigerun nuoruudesta ja armeijakokemuksista ovat sävyltään täysin päinvastaisia kuin sotatarinat. Mizuki kuvaa itsensä sellaisena vetelyksenä, vapaamatkustajana ja ylipäätään epämiellyttävänä henkilönä, että häntä on todella vaikea syyttää kilvenkiillotuksesta. Shigeru yrittää opiskella ja tehdä töitä, mutta laiskuus ajaa hänet ulos suunnilleen kaikkialta. Armeijasta pois ei pääse aivan yhtä helposti, joten siellä Shigerulle on tarjolla pieksentää ja nöyryytyksiä. Shigeru-hahmo saa kirjassa niin paljon korvilleen ylemmiltä upseereilta ja kouluttajilta, että mieleen tulevat lähinnä vanhat WB-piirretyt. Sodan mielettömyyttä nuori tyhjäpää ei juuri ajaudu pohtimaan, vaan tarina on lähinnä kuvaus siitä täydestä irrallisuudesta, jota rivimies voi sodassa kokea kaikkeen ympärillään tapahtuvaan, kun oikein autuaasti antautuu parikymppisen ihmisen välinpitämättömyyskurimukseen.

cof

Showan toinen osa ei vielä saavuta lopussa sodan päätöstä. Ydinpommit eivät ehdi pudota, eikä Japanin kohtalo sinetöityä. Nämä aiheet ovat toki väistämättä edessä, kun Showaa on tämän kirjan jälkeen vielä puolet jäljellä. Mizuki on kuitenkin ilmeisesti rytmittänyt kokonaisuuden osia niiden tunnelman mukaan. Toinen Showa on kaoottinen, ristiriitainen ja etäinen, seuraavan olettaisin olevan melankolinen, epätoivoinen ja haavoja nuoleva. Kakkos-Showan lukeminen on helppoa ja mukaansatempaavaa, mutta jossain kohtaa sisältöön huomaa silti olevansa tyytymätön. En tiedä, kuinka fiksua tätä kirjaa on arvostella yksinään, mutta aion sen silti tehdä. Tässä kohtaa luku-urakkaa Showan toinen osa ei täysin vakuuttanut, mutta on täysin mahdollista, että loppuun päästyäni näen sen toisin. Mizukin työmäärä on edelleen henkeäsalpaava ja Showa erittäin sivistävä. Sääli, että se ei ollut aivan yhtä hyvä ensivaikutelman tekijä kuin edeltäjänsä.

cof

Arvosana: 65/100

Showa – A History of Japan 1939-1944
Shigeru Mizuki, käsikirjoitus ja kuvitus
Drawn & Quarterly
Hinta Suomessa 21-28 €

Sarjakuva kaupan:

Turun Sarjakuvakauppa
Adlibris

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s