Sarjismies-tupla: Neon Spandx 1-2 / Kersantti Napalm – Zombihurrikaani iskee

Oikeastihan tässä on käsillä Sarjismies-tripla, sillä viime viikolla käsittelyssä oli Mikael Mäkisen Päiväkirjani. Mutta rehellisyyden nimissä tuntui siltä, että Päiväkirjani tarvitsi täyden huomion kokonaiselta tekstiltä, kun taas Mäkisen kollegoiden tuoreimmat tuotokset ovat hieman kevyempiä paloja katsastettaviksi, ja siksi mahtuvat samaan tekstiin. Mutta tosiaan, jokainen Sarjismiehet-podcastin kolmesta juontajasta sai keväälle uutta tuotetta ulos, kun Mäkisen Päiväkirjan lisäksi Hannu Kesola julkaisi joukkorahoituksen voimin käsikirjoittamansa Neon Spandx -lehden kaksi ensimmäistä numeroa kuvittajakumppaninaan Marcelo Salaza, ja Vesa Vitikainen kera Juho Sihvosen toimittivat maailmaan viimeisimmän Kersantti Napalm -seikkailun Zombihurrikaani iskee. Molemmat ovat erittäin perinnetietoista supersankarointia, joskin täysin eri kulmista lähestyttyinä. Kersantti Napalm on takuuvarmaa parodiaa, Neon Spandxista en osaa oikein sanoa mikä se on.

Kersantti Napalmhan on ilmestynyt säännöllisen epäsäännöllisesti jo lähes kolmenkymmenen vuoden ajan, ja Hyllyyssäkin on ehditty noteeraamaan pari aiempaa otosta. Vitikaisen käsikirjoittama ja vaihtuvien taiteilijoiden kuvittama rymistelijä on takuuvarmaa patrioottista sekoilua jokaisella sivulla. Kävin tätä tekstiä varten lukaisemassa vanhat Napalm-arvioni, ja yllätyin siitä, miten vakavasti olen näyttänyt sarjakuvia lukeneen. Toki olen tajunnut, että Napalmia ei ole otsa rypyssä luotu, mutta silti olen pohtinut sellaisia asioita kuten juonenkuljetusta tai henkilöhahmojen kokonaisuutta. Tällä kertaa tuntui aivan itsestäänselvyydeltä, ettei sellaisilla ole Napalmissa väliä. Kun on oppinut hiljalleen tuntemaan hahmoa, tietää, mitä odottaa – reikäpäisiä pastisseja kasarin pöljimmistä sarjakuvahahmoista yhdistettynä suomalais-amerikkalaiseen, snadisti setäisään huumoriin. Napalm on oman kuvauksensa mukaan Suomen amerikkalaisin supersankari, mutta hän on samalla myös 2000-luvun kasarein sankari. Minusta on lähes sympaattista, että yksi lehden ensimmäisistä vitseistä Palstan-Pitäjän palstalla viittaa heti niinkin tuoreeseen aiheeseen kuin 80-luvun idänkauppaan. Kersantti Napalmin kannat on kaivetty jämäkästi neljänkymmenen vuoden takaiseen multaan, eikä niillä ole kiire sieltä yhtään mihinkään. Ja onpahan lehden numerokin kasarilla, kannessa 3/1984 ja sisäsivuilla 3/1983. Vuosi sinne tai tänne, reaganilaista kulta-aikaa kaikki tyynni.

Muutoin matskuun voi taas luottaa. Napalmin harmina ovat tällä kertaa muiden muassa Hai-mies, Tri Aivo ja Tuulipahis, joista etenkin viimeisen nimi on *kokin suudelma*. Kuvittaja Juho Sihvonen on itselleni tuttu lukuisista eri antologiatöistä ja onpa hän aiemmin Vitikaisenkin kumppanina esiintynyt. Sihvosen persoonallinen jälki voi vaatia hieman totuttelua perinteisempään supersankarointikuvastoon tottuneelta, mutta minusta on erittäin virkistävää, että Napalmia tulkitsevat monet eri taiteilijat. Zombihurrikaani iskee on lopulta tosi lyhyt tarina, ja lehden lopusta löytyy niin hahmoesittelyitä kuin lisämatskuakin. Aivan hyvä pieni välipala nyt, kun minäkin olen hiljalleen Napalmin makuun päässyt.

Siinä missä tunnen nyt hiffaavani Kersantti Napalmin maailman jo melko varmasti, tuplan toinen sarja Neon Spandx herätti hieman hämmennystä. Pintapuolisesti siinä ei ole mitään hämmentävää: tarina on todella, todella perinteinen supersankarisarjan aloitus. Michael on high schoolia lopetteleva nuori Texasin Houstonissa. Hän ei uskalla kertoa ihastuksestaan ystävälleen Valerialle, ja kotona hän yrittää olla tueksi yksinhuoltajaisälleen. Michael löytää takapihaltaan maahan iskeytyneen meteoriitin ja yhtäkkiä hänellä on lentokyky ja supervoimat. Michael nimeää itsensä Neon Spandxiksi ja ryhtyy etsimään supersankari-identiteettiään. Vastaan tulee muutamia superroistoja, ja samaan aikaan Houstonin kaltaisessa miljoonakaupungissa tuntuu olevan vähän pirullisen helppoa törmätä sankarihommissa kiusallisesti myös siviilielämän tuttuihin.

Se, mikä minua Neon Spandxissa hämmentää on totaalinen koukkujen puute. Näin kliseiden täyteistä supersankarisarjista en muista ihan hetkeen lukeneeni. Ajattelisin, että jos 2020-luvulla tekee jotain näin perinteistä, niin silloin perinteisiin olisi lisätty joku modernisointi, flipautus tai juju, jolla niistä aiottaisiin tehdä tuoreita. Neon Spandxista en löydä mitään, en yhtään mitään tällaista. Kahden ensimmäisen numeron perusteella tämä on vain kokoelma aivan maailman vanhanaikaisimpia supersankaritrooppeja. Kesola on itsekin kuvaillut Neon Spandxia Hämähäkkimiehen hengessä tehdyksi tarinaksi, mutta käytännössä se on ensimmäiset Hämistarinat kerrottuna uudelleen vaihdetuilla hahmoilla ilman tekijänoikeusvelvoitteita Marvelin suuntaan.

Marcelo Salazan kuvituskaan ei etsi uusia uria, vaan pysyttelee hyvin klassisilla poluilla ilman riskejä tai erityistä omaperäisyyttä. Taustoja käytetään ruuduissa säästeliäästi (tai laiskasti, miksi sitä nyt haluaa kutsua), ja homma nojaa ennen kaikkea väriskaalaansa. Lisäksi sarja sortuu kummalliseen sudenkuoppaan, jossa päähenkilö selittää jatkuvasti asioita, jotka olisivat käyneet ilmi kuvituksestakin, ja lisäksi dialogi on melkoisen tönkköä. Ehkä sarja paljastaa suuntansa seuraavissa numeroissa ja heittää kehiin jonkun yllärikäänteen, mutta ihan rehellisesti näiden kahden perusteella en keksi yhtäkään syytä, miksi tätä tarinaa on kerrottu, jos siihen ei pian ilmesty jotain persoonallista. Jotenkin tuntuisi, että Neon Spandxissakin on parodian aineksia kun niin loppuunkaluttuja teemoja sivuilla kierrätetään, mutta toistaiseksi huumori loistaa poissaolollaan. Siksi olen hämmentynyt, tuntuu ikään kuin joku taso tästä jäisi tajuamatta. Mutta ei siinä kyllä paljon muita tasoja näytä olevan.

Vähän jää itsellekin halju olo, kun joutuu mukavan tyypin sarjiksesta olemaan näin nihkeänä. Onneksi Kesola on tuottelias tekijä, joka on löytänyt omille töilleen yleisöä Atlantin molemmilta puolilta. Siinä ei tarvitse välittää yhden bloggaajan mielipiteestä liikoja. Mutta olisihan se ollut mukava tuntea oivallus ja yhteenkuuluvuus lehden sivujen kautta. Aina sitä ei voi saada, niin se vain on. Ja onhan se ollut toki jo ihan podcastia kuuntelemallakin selvää, että oma makuni eroaa Sarjismiesten preferensseistä aika lailla. Minä käyn hyvin mielelläni aina silloin tällöin kurkkaamassa, minkä tyyppistä tavaraa tuolta genresarjiksen puolelta Suomessa tulee, ja totean sen yhtä lailla moninaiseksi, ajoin paremmin ja ajoin huonommin itselleni osuvaksi.