Arvio: Taipumaton Tanner – Väinö Tannerin elämä 1881-1966

On tietyllä tavalla ilahduttavaa, että pienestä koostaan huolimatta suomalainen sarjisskene on niin laaja, että valikoimasta löytyy jo jopa Väinö Tannerin elämäkerta. Toki aivan puhtaasta markkinaehtoisesta iloittelusta ei ole kyse, sillä Väinö Tannerin säätiö on ollut rahoittamassa ja kustantamassa projektia, mutta silti. Kirja löytyy, ihan kaupoista, saatavilla rahaa vastaan! Tämä on myös ensimmäinen Mika Lietzénin teos, joka on käsiini eksynyt. En kuitenkaan halua liian suuria leimoja tekijän otsaan lyödä (minkään) yhden teoksen perusteella, enkä varsinkaan tämän. Taipumaton Tanner on nimeä myöten hyvin suomalaistyypillistä suurmiesjumalointia. Toki jumaloinnin kohteena on tässä maassa useimmin Mannerheim, Niinistö tai alle 15 000 asukkaan kunnissa Kekkonen, mutta Taipumaton Tanner on vähän kuin demariversio näistä. Mietiskelin kovasti, millaista suoraa tai epäsuoraa vaikutusta säätiöllä tai sen taustavoimilla on ollut sarjakuvan sisältöön. En ole ihan varma sen sarjakuvallisista ansioista, mutta vähintään metakeskustelun tasolla sarjakuva on mitä mielenkiintoisin. Tästä blogauksesta saattaa jopa tulla ihan tilkkasen poliittinen!

Väinö Tanner on siis yksi Suomen pitkäaikaisimmista yhteiskunnallisista vaikuttajista, joka toimi kansanedustajana Suomen ensimmäisistä eduskuntavaaleista 1960-luvun puolelle ja oli perustamassa ja johtamassa Elantoa eli nykyisen S-ryhmän esiastetta. Hän näki paraatipaikalta niin itsenäistymisen, sisällissodan, toisen maailmansodan kuin suomalaisen hyvinvointivaltion tuikitärkeät ensimmäiset askeleet. Taipumaton Tanner käy päähenkilön vaiheita läpi melko luettelomaisesti (taisin viimeksi viime viikon blogauksessa puhua wikipedia-elämäkerroista, ja tässäpä taas malliesimerkki sellaisesta) esittäen Tannerin jatkuvasti vastuullisena järjen äänenä.

Taipumaton Tanner on sellainen oodi tolkulle ™ ettei paremmasta väliä. Se saa myös lukijana niskavillani pystyyn. Se, että muut aina meuhaavat oikealle ja vasemmalle mutta valittu päähenkilö on kylmäpäinen yhteisen hyvän edistäjä, on sitä ankeinta suomalaista kerrontatyyliä. Minulla ei ole mitään syytä epäillä tai vähätellä kirjassa esitettyjä Tannerin saavutuksia, mutta se, miten ne on esitetty, vaivaa ihan riittävästi. Tanner on tehnyt ainoastaan täydellisiä asioita, jotka ovat luoneet ympärilleen kukkaisketoja ja idyllisiä kyläyhteisöjä. Piti ihan käydä katsomassa, onko S-ryhmä vielä kytköksissä Väinö Tannerin säätiöön, mutta ei ainakaan aivan suoraan (kaikkihan Suomessa jollain tavalla on kytköksissä S-ryhmään, toki. En minä sentään niin naiivi ole), sillä siinä kohtaa olisin lähtenyt puhumaan jo propagandasta. ”Paikallisyrittäjyyden tappaminen ja kaupunkikeskustojen näivettäminen ABC:itä ja Prismoja pykäämällä on vastuullista, koska se on osuustoimintaa” -vihjailut jäävät kuitenkin lopulta onneksi vähäisiksi maininnoiksi. Ehkä ei siis puhuta propagandasta, vaan enemmän yleismaailmallisesta ”voittajat kirjoittavat omaa historiaansa” -ilmiöstä. (täydennys 26.8. 2021: Sain Väinö Tannerin säätiön toimitusjohtaja Jyrki Jauhiaiselta yhteydenoton, jossa oiotaan ihan aiheellisesti näitä omia spekulaatioitani. Se löytyy nyt blogauksen lopusta)

On toki erittäin oikein ja arvollista, että historiaa kerrotaan myös muista kuin siitä kuluneimmasta itsenäisyyspäivän juhlien ja iltapäivälehtien historialiitteiden näkökulmasta. Taipumattomassa Tannerissa Suomi aloittaa jatkosodan nälkäisenä menetettyjen alueiden palauttamisesta ja Kekkonen on vähän nilkkimäinen peluri. Vaikka nämä ovat ihan laajalti tunnettuja ja tunnistettuja historian tosiasioita, ovat ne silti usein aliedustettuja vinkkeleitä tässä maassa, jonka kehittyvä kansallinen itsetunto ei ole sen vielä laajalti sallinut käsitellä omaa historiaansa erityisen monipuolisesti tai kriittisesti. Taipumaton Tanner ottaa hieman askeleita tähän suuntaan, ja siksi tuntuukin tuplahassulta, miten Tanner esitetään sarjakuvassa niin järkkymättömän erehtymättömänä hahmona. Hän on nykyhetkestä katsottuna aina oikean lopputuloksen kannalla, pitää päänsä kylmänä ja kantaa vastuuta nöyränä. Kun sarjakuvalla ja sen tekijällä on selkeästi kyky uskottavaan, kriittiseen aihepiirin käsittelyyn niin Tannerin idolisointi tuntuu sitä häiritsevämmältä.

Toki joskus sekin osuu. Tämä kohtaus jossa Tanner niputtaa öykkäröivän kommunistin eli Arvo ”Poika” Tuomisen on varsin huvittava.

Tuo henkilökuvan kiillottaminen herättää kysymyksiä siitä, minkälaisen toimeksiannon säätiö on Lietzénille antanut. Samaa teettää myös jotenkin melko tönkkö kerrontatapa. Minulla on henkilökohtaisesti valtava ongelma ekspositiokeino, jossa hahmot, taustoittaakseen jotain asiaa lukijalle, selittävät toisilleen tai itselleen asioita jotka jo tietävät. Kertaavat tilannetta, jossa molemmat olivat tai perustelevat jo tehtyjä päätöksiä, joissa molemmat olivat vaikuttamassa. Taipumaton Tanner tekee tätä toistuvasti. Tanner kertaa omaa elämäänsä ja lisäksi hahmot juttelevat keskenään asioiden taustoista toisiaan jotenkin muistutellen. Tästä tulee sellainen fiilis, että kirjaan on täytynyt sisällyttää maininnat tietyistä tapahtumista, ja kun sivumäärä on rajallinen, on fokuksen säilyttämiseksi noita mainintoja pitänyt sumputtaa dialogiin aivan helvetisti. Tämä on toki puhtaan spekulatiivista ja voin olla väärässäkin, mutta jostain syystä tämä”kerro, älä näytä” -kerronta on kirjaan päätynyt. Kuvitus on melko minimalistista ja pääosin dialogeihin perustuvaa, joten suuri osa tarinan kuljettamisesta jää vuorosanojen vastuulle. Lietzénin jämäkkä mutta suht ilmeetön viiva tukee tarinaa maan perustusten rakentamisesta ja päättäväisestä päähenkilöstä, mutta se ei juuri tarjoa tarttumapintaa.

Huomaan tässä kirjoitellessani, että alan käydä melkoisilla kierroksilla, eikä se johdu yksinomaan sarjakuvasta. Osuuskauppa-monopoli ja suurmiesten kritiikitön ihannointi vain ovat sellaisia Suomi-ilmiöitä, jotka saavat minun vereni kiehumaan. Taipumaton Tanner jäi nyt vähän epäsuoran tulen uhriksi tässä kohtaa. On hienoa, että tästä aiheesta on tehty sarjakuva, joka etenee pääosin sujuvasti ja opetti ainakin minulle paljon uutta. On myös hienoa, että Väinö Tannerin säätiön kaltainen taho voi teettää ihan kunnon sarjakuvan osana toimintaansa ja täten mesenoida sivutuotteena myös sarjisskeneä. Ehkä kun vastaavia avauksia uskaltaa tehdä muutama muukin taho, niin jossain kohtaa saadaan myös hieman uskaliaampia sarjakuvia ja tulkintoja, joiden avulla keskustelu vaikkapa maamme historiasta voi nostaa tasoaan luiskaotsaisen suurmiehiin ja sota-aikoihin fiksoitumisen suosta, jossa on jo kohtuupitkä aika oltu rähmällään.

Lisäys 26.8.2021

Väinö Tannerin säätiön toimitusjohtaja Jyrki Jauhiaisen vastine blogaukseen. Kiitokset Jyrkille taustoituksesta ja luvasta liittää kommentti tähän tekstiin. Bloggaajahan horisee omat spekulaationsa ihan perstuntumalta, joten on ihan paikallaan tuoda vähän historiallista tarkkutta keskusteluun:

Taipumaton Tanner -arvostelussasi aprikoimastasi: Säätiö ei asettanut mitään reunaehtoja Mika Lietzenille sarjakuva-albumin teossa eli hänellä oli täysin vapaat kädet sisällön ja esitystavan suhteen.
Elanto ei ollut S-ryhmän ”esiaste”. Elanto oli leimallisesti helsinkiläinen, kaupunkilainen, alueellinen osuuskauppa, osa ns. ”edistysmielistä” osuuskauppaliikettä. Elanto fuusioitui HOK:iin 000-luvun vaihteessa, syntyi HOK-Elanto. Fuusio sinetöi oikeisto/keskustalaisen S-ryhmän ja vasemmalla olevan E-liikkeen palaamisen yhteen – ryhmät olivat eronneet muistaakseni 1916.

Tanner oli Elannon toimitusjohtaja ja hallintoneuvoston pj. 50 vuotta. Tuona aikana Tannerin tehtävänä oli mm. huolehtia siitä, että Elannossa hallitus- ja hallintoneuvostopaikat jaettiin tasan oikeistolaisittain ja vasemmistolaisittain ajattelevien kesken. Elanto oli ymmärtääkseni koko Suomessa 1915-1995 ainoa osuuskauppa, joka oli tässä mielessä puoluepoliittisesti neutraali tai moniarvoinen.

Tannerin varsinainen ”heikkous” liikemiehenä oli se, että absolutistina hän esti alkoholin tarjoilun Elannon ravintoloissa, hotelleissa, baareissa jne. kuolemaansa asti (niin paljon häntä kunnioitettiin/pelättiin firmassa?). Tämä helpotti huomattavasti oikeistolaisena pidetyn HOK:n kehitystä pääkaupunkiseudun johtavaksi hotellien, ravintoloiden ja baarien pitäjäksi (HOK ei olisi pärjännyt alkuunkaan pelkällä ruoka- ym. vähittäiskaupalla).

Arvosana: 62/100

Taipumaton Tanner
Mika Lietzén, käsikirjoitus ja kuvitus
104 sivua
Väinö Tannerin säätiö
Hinta Suomessa n. 20 €

Sarjakuva kaupan:

Turun Sarjakuvakauppa

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s