Arvio: Laastari – Sarjakuvia muutoksesta

Näin henkilökohtaisesta sarjakuvasta on jotenkin tosi vaikea lähteä kirjoittamaan. Tai siis, Laastari kyllä korostaa takakannessa ja esittelyteksteissä olevansa autofiktiota, mutta se tuntuu aivan siltä, kuin lukisi Milla Paloniemen päiväkirjaa. Mikä tässä on se fiktiivinen osuus, vaikea sanoa. Ehkä se sitten on tunnustus sille, miten vahvan ilmapiirin ja tunteen Paloniemi sarjikseen saa iskostettua, koska Laastari todella tuntuu siltä, että nyt ollaan lähes kiusallisen lähellä tekijää. Sen tyyli on niin rosoinen ja äkkiväärä, että vuorotellen se tuntuu erittäin viehättävältä ja vähän luotaantyöntävältä. Mutta kun kyse on isoista, laidasta laitaan heittelevistä tunteista muutenkin, niin ehkä lukukokemus vastaa sinänsä kerrottua elämää. Oli se sitten fiktiivistä tai faktiivista.

Laastari on terapiasarjakuva. Kertoja-Milla dokumentoi matkaansa huonosti voivasta, kehnoihin ihmissuhteisiin päätyvästä, rajojansa laiminlyövästä ihmisestä kohti itsevarmaa, tasapainoista ja kaikki tunteensa hyväksyvää uutta minäänsä. Jos tarina onkin autofiktiota, se on myös hyvin lähellä Paloniemen omia kokemuksia, ainakin lehtihaastatteluista päätellen. Sivut ovat kuin päiväkirjamerkintöjä tai haja-ajatuksia matkan varrelta. Alkupuolella kirjassa on paljon muistelua huonommista ajoista ja esimerkkejä tilanteista ja ihmissuhteista, joissa kertoja-Millaa on vähätelty ja kohdeltu huonosti, ja reflektiota siitä, miksi kertoja on sallinut itseään niin kohdeltavan. Kirjan edetessä siirrytään esimerkkeihin siitä, miten kertoja alkaa asettaa itselleen rajoja, panna vastaan huonolle kohtelulle ja uskaltaa luottaa itseensä niinä hetkinä, joina aiemmin olisi jäänyt huonon ihmisen luokse vain välttääkseen yksinjäämistä.

Laastari on toteutukseltaan ehkä luonnosmaisin sarjakuva, jonka olen koskaan lukenut. Se tuntuu jokaisella sivulla siltä, että Paloniemen täytyy purkaa asia paperille juuri sillä hetkellä, niillä välineillä jotka saatavilla on. Työvälineet vaihtelevat kuulakärkikynästä paksuihin tusseihin ja ruutuvihoista muistilappusiin. Teksti tuntuu hädin tuskin mahtuvan sivuille, siinä on suttauksia ja väleihin lisättyjä sanoja. Kaikki Laastarissa oikein huutaa kiireellisyyttä, spontaaniutta ja sanomisen tarvetta. Tämä toki tarkoittaa, että teknisesti sarjakuva ei ole kovin kummoinen. Se on paljon puhuvia päitä ja tekstiseinämiä, itseään toistavia aukeamia paitsi visuaalisesti, myös sisällöllisesti. Mutta jollain tavalla Laastari silti toimii. Luulen, että syynä on Paloniemen monen vuosikymmenen mittainen sarjisrutiini. Hän osaa kuljettaa ajatuksiaan ja tekstiään sujuvasti tavalla, joka viihdyttää ja pitää otteessaan aiheesta riippumatta.

Sama tyyliratkaisu aiheuttaa myös Laastarin suurimmat kompastuskivet: sisältöä olisi voinut kustannustoimittaa vähän tiiviimmäksi, mutta se ei toisaalta sopisi kirjan henkeen. Suodattamaton ja raadollisen rehellinen kerronta tarkoittavat sitä, että kokonaisuutta ei sovi siloitella liiaksi. Kirjan näkökulma myös tuntuu varsinkin alussa siltä, että kaikki kertoja-Millan ympärillä ovat perseestä tavalla tai toisella, mikä saa toki epäilemään kertojan luotettavuutta. Kirja on kuitenkin tästä hyvin tietoinen, ja kommentoi asiaa myös suoraan. Tämä on parantuvan henkilön kertomus puhtaasti omista lähtökohdistaan, ei mikään objektiivinen kuvaus tapahtumista. Tarkoitus ei olekaan mikään ihmiskuvien rakentaminen, vaan esitys siitä, miten pahoinvointia aiheuttavasta tilanteesta päästään eteenpäin kohti parempaa vointia. Laastari ei ole sarjakuvateknisesti kovin kummoinen, mutta siihen ei ole selkeästi pyrittykään, vaan lähes päinvastoin. Tämä sarjakuva on tahallisen keskeneräinen. Kyllä minun mielestäni pitkän linjan tekijöiden portfolioon mahtuu myös tällaisia kokeilevampia tyylejä, mutta koko CV:tä niiden varaan ei kannata rakentaa.

On myös tosiasia, että minä olen elämässäni ollut niin onnekas ja etuoikeutettu, etten ole vastaavaa joutunut kokemaan. Tässä mielessä en ole myöskään kirjan pääasiallista kohderyhmää. Laastari julistaa itse olevansa opastusta, lohtua ja vertaistukea, enkä minä voi oikein arvioida sen onnistumista yhtenäkään noista. Oman lähipiirin kokemusten perusteella voin vain sanoa, että monet kertoja-Millan kokemuksista kuulostavat tutuilta, ja näistä aiheista on tärkeää puhua edelleen. Moni sietää paskaa kohtelua ihan vain siksi, ettei edelleenkään tiedä paremmasta, ja siksi vaihtoehtoja on tärkeä tarjota. Samaan aikaan on totta, että tämänkaltaiset kasvukertomukset kulkevat usein hyvin samanlaisia ratoja, ja aivan uniikkeja näkökulmia niistä harvoin löytää. Mutta eipä tällaisen kirjan ole tarkoitus mitään kovaa teoreettista filosofiaa ollakaan, vaan käytännön esimerkkejä tietynlaisista tilanteista, joita moni voi omasta elämästään tunnistaa. Ajoittain self-help menee vähän kiusallisuuksiin ja oman itsen märehtiminen tasolle, joka tuntuu lähes tirkistelyltä, mutta sekin kuuluu ominaispiirteenä tämänkaltaiseen sarjakuvaan. Jos ei välillä mene vähän liian lähelle, jää herkästi kokonaisuudessaan liian kauas.

Aloin lukea Laastaria vähän skeptisesti, tällaiset kasvukertomukset kun on helppo lukea aika kyynisesti. Paloniemi on kuitenkin siinä määrin harjaantunut hahmonrakentaja ja ilmeikäs kertoja, että loppuvaikutelma on odotettua positiivisempi. Kovin montaa vastaavaa sarjista ei putkeen hyvällä huumorilla lukisi, mutta Laastari on lajissaan niin pitkälle viety, että omillaan se tuntuu raikkaalta. Kyllä, Laastarissa on paljon kliseitä. Kyllä, se luottaa tekijänsä karismaan huolellisen toteutuksen sijaan. Kyllä, se on anteeksipyytelemättömästi itsekäs näkökulmissaan. Mutta ei se voisi mitään muutakaan oikein olla. Tällaisenaan Laastari on lopulta välitön, aito ja puolelleenvoittava.