Arvio: Leatherbound Classics – Kädet köysiin, suut tukkoon ja kulttuuria kansalle

Tällä viikolla käsitellään hyvin suorasukaista BDSM-pornoa, joten jos sellainen materiaali ei ole makuusi, kannattaa jättää tämä väliin ja venailla seuraavan viikon postausta. Silloin taas tarjolla jotain muuta! Niin ja tietty NSFW myös.

Sain hiljattain yllättäen ja pyytämättä paketin sarjiksia arvioitavaksi. Kyseessä oli katsaus tuotteliaan Tuomas Myllylän tuotantoon. Myllylää on luettu blogissakin pariin otteeseen, ja tekijä on Suomessa tunnettu pääasiassa miekanheilutuksesta, barbaariparroista ja sen sellaisesta. Paketista löytyi kuitenkin myös Myllylän kansainvälisesti levinneintä materiaalia, eli PORNOA. Ja kun PORNOA on tarjolla, niin voitte arvata, että siihenhän minä ensimmäisenä tartun. Kyllä ne miekat ja parrat malttavat hetken odottaa! Leatherbound Classics on kokoelma Myllylän BDSM-aiheisia sarjakuvia ja piirroksia, joissa kaikennäköiset ja -kokoiset ihmiset löytävät itsensä mitä moninaisimmista tilanteista sidottuina ja suukapuloituina. Myllylä kertoo itse esipuheessa tehneensä tämän kaltaista materiaalia jo pitkään, aluksi omaksi ilokseen, ja myöhemmin myös yleisölle, kun vastaanotto oli innostunut. Tällaisella meiningillä on Hyllyyn täysi tuki. Sarjakuvat ovat mitä mahtavin seksuaalisen itseilmaisun ja -tutkiskelun muoto, ja on kerrassaan hienoa, että Suomessakin tällaista materiaalia pääsee ihan printatuksi saakka. 

Arvio: Trilogia – Komeita, joskin vähän ummehtuneita kuumeunia

Aivan ensiksi täytyy saada tämä typerä vitsi pois systeemistä, koska muuten se jää häiritsemään koko arviota. Anteeksi vaan, mutta kun kirjoittaa otsikkoon ”Arvio: Trilogia – ” niin seuraavaksi tekisi ihan helvetisti mieli kirjoittaa ”Nyytit” ja sitten jatkaa ainakin kappaleen verran siitä miten nää on mun nyytit, nä-nää on mun nyytit en tiiä mitä pyysit mut nää on mun nyytit. Tällä Guido Buzzellin kuumeuni-sarjakuvalla ei kuitenkaan ole mitään tekemistä puhkisoitetun suomiräp-klassikon kanssa, vaan kyseessä on kolmikko 1970-luvun alussa luotuja surrealistisia satiirikertomuksia. Kustantajana häärii Täysi Käsi, jossa Pertti Jarla on pistänyt Fingerpori-massejaan melkoisen ihailtavaan kulttuuritoimintaan viime aikoina. Sinänsä on lähes rikollista, että tämä on vasta kolmas TK-julkaisu, josta kirjoitan. No, parempi myöhään jne. Buzzellin sarjakuvat ovat siis aiheiltaan kaikkea maan ja taivaan väliltä, ja niitä yhdistää anarkistinen satiiriote. Siitä tulevat mieleen niin vanhat Aku Ankan taskukirjat kuin heikompina hetkinä aikalaisten underground-tekijöiden teräviksi naamioidut, mutta oikeasti vaan seksistiset maailmankuvat. Ja kaikkea siltä väliltä.

Arvio: Sosialisti ja nihilisti – Varoittava esimerkki vai kohkailun romantisointia vai jotain ihan muuta

Lisää syksyn kotimaisia suursarjakuvateoksia! Jos ei puuttunut Valaasta kunnianhimoa, niin ilman ei ole myöskään Aapo Kukon historiantulkinta Sosialisti ja nihilisti. Aatteen paloa ja deliriumia pursuava matkakertomus seuraa runoilija Arvo Turtiaisen ja kuvittaja-kirjailija Henrik Tikkasen impulsiivista matkaa Suomesta Italiaan toisen maailmansodan jälkimainingeissa, suurten aatteellisten aaltojen vyöryessä ja törmäillessä halki Euroopan. Teos perustuu sekä Turtiaisen että Tikkasen omiin muistelmiin ja on sikäli tositapahtumiin nojaava, mutta Kukolle ominaiseen tyyliin esitystapa on unen ja todellisuuden välillä tasapainoileva, vapaasti ajassa ja paikassa haahuileva teos. Toteutuksessa on paljon ideaa ja Kukon tyylivalinnat tuntuvat perustelluilta. Kun kikkailua kuitenkin riisuu tarinan yltä, niin huomaa, että itse substanssi on yllättävän ohutta. En tiedä, onko kusipäisen sekoilun romantisoinnista syytettävä enemmän Turtiaista ja Tikkasta vai Kukkoa, mutta joku tässä on melkoisen suopeasti miesten perseilyä tulkinnut.

Arvio: Ada viidakossa – Hypejunaan ei kannata aivan kaikkien hypätä

Ada viidakossa on varmaan sellainen sarjiskuplan sarjakuva. Kun itse seuraa keskustelua suht aktiivisesti, vaikutti siltä, että Adasta kohistiin viime vuonna melkoisen paljon, mutta ei tarvitse kauheasti skenen ulkopuolelle kurottaa, niin asiasta ollaan jo totaalisen tietämättömiä. Tietylle porukalle Ada olikin todennäköisesti fyysistä kokoaan suurempi sarjakuva, yhteisvoimin eloon tuotu muisto paremmista ajoista. Francisco Tulio Altanin teos on julkaistu alun perin 1970-luvulla, ja Suomessa se on nähty Tapiiri-lehdessä kasarin puolivälin paikkeilla. Ada viidakossa on eurooppalaista undergroundia ja historiallista satiiria, eli ei todellakaan mikään suuren yleisön vetonaula. Altan piirtää karikatyyrimäisesti mutta ei erityisen selkeästi, ja tarinan tapahtumapaikka ja -aika hyppivät kovalla tahdilla. Adaa täytyy haluta ymmärtää nauttiakseen siitä täysillä. Se on paitsi itsellinen sarjakuvateos, Suomessa myös todiste ajasta, jolloin sarjakuvalehti saattoi julkaista tällaista tavaraa ja silti myydä ihan järkevän määrän kopioita, ihan ihmisten lehtikioskeista. Sinänsä en ihmettele, että julkaisun taustalta löytyy kolme pienkustantajaa, joiden puikoissa puuhaa melkoinen määrä Suomi-sarjiksen kermaa, sellaisia nimiä kuin Pertti Jarla, Ville Ranta ja Petteri Oja. Voin hyvin uskoa, että tämän porukan sydämissä Adalla on erityinen asema. Kyyninen milleniaalibloggaaja sen sijaan jää miettimään, oliko tämä nyt aivan niiiin hyvä sarjakuva kuitenkaan.