Arvio: Basquiat – Kurkistus suosikkiaikaani ottaa taiteen itsestäänselvyytenä

Hiljattain minulla oli uusintalukukierroksella erinomainen Hip Hop Family Tree -sarjakuva. Sitä lukiessani aktivoitui muistisynapseja, jotka hetken olivat olleet lepotilassa. Yksi hip hopin alkuaikojen maailmanmaineeseen nousseita, ja sitä myöten HHFT:ssä käsiteltyjä nimiä oli nimittäin taiteilija Jean-Michel Basquiat, johon olen halunnut tutustua tarkemmin jo jonkun aikaa. Naps! sanoi synapsi ja muistutti minua tästä. Ja jo aiemmin olin bongannut, että SelfMadeHero-kustantamon ansiokkaassa taiteilijoiden sarjiselämäkertoja julkaisevassa Art Masters -sarjassa oli kuin olikin Basquiat-teos. Toinen naps! Ja Helmet-kirjastojen erinomaisesta valikoimasta Basquiat-teos löytyi kuin löytyikin. Ja täysin uutena yllärinä tajusin vielä, että kuvittajana Basquiatissa on Søren Mosdal, joka myös sarjakuvataiteilija Mari Ahokoivun puolisona tunnetaan. Käsikirjoittaja Julian Volojille en sentään enää löytänyt ekstra-kiinnostustekijöitä. Sarjakuva sen sijaan kiinnostaa: Basquiat on noussut ajanjaksosta ja kulttuurista, jota itse pidän yhtenä maailmanhistorian kiehtovimmista ja hänen taulunsa ovat rikkoneet toistuvasti maailman kalleimpien taidekauppojen ennätyksiä. Silti esimerkiksi HHFT:ssä hän ei tosiaankaan saa silkkaa mairittelua osakseen. Tämänkin kirjan myötä herää pohtimaan, kiinnostaako Basquiatissa enemmän taide vai taiteilija.

Ensimmäinen vihje siitä, että taiteilija saattaa kiinnostaa enemmän on se, että teos ilmoittaa heti alkuunsa olevansa tosiasioihin perustuvaa fiktiota. Se spekuloi Basquiatin elämää, motiiveja ja päänsisäistä maailmaa varsin railakkaasti, eikä ihme, sillä materiaalia löytyy. 15-vuotiaana kotoa karannut, ilmeisen itseoppinut taiteilija joka ehti kaiken muun muassa olla salonkikelpoistamassa graffititaidetta, tuottaa noin 600 neoekspressionistista maalausta, saada jo elinaikanaan valtavasti tunnustusta, näytellä pääosaa elokuvassa, soittaa klarinettia, kitaraa ja synaa taiderock-bändissä, tehdä yhteistyötä Andy Warholin, Keith Haringin ja Fab 5 Freddyn kanssa, seurustella Madonnan kanssa ja silti menehtyä heroiinin yliannostukseen pahamaineisessa 27 vuoden iässä. Basquiatin alkuvoimaiset mutta helposti hahmotettavat maalaukset ovat varmasti löytäneet suosionsa tietynlaisen yleisöystävällisyyden ansiosta, ja taiteilijan rock’n’roll-elämäntyyli tukee myytin rakentumista. Sarjakuvassa tätä kaikkea havainnollistetaan Basquiatin sisäisellä maailmalla, jota edustaa hänen maalaustensa kaltainen varjohahmo, jolle Jean-Michel juttelee niitä näitä.

On lähes ironista, että sarjakuva päättää olla tuomatta sivuilleen yhtään Basquiatin taideteosta. On toki ovelaa herättää nälkä niin, että lukijan pitää kirjan jälkeen plärätä Basquiatin töitä Wikipediasta tunnin verran, mutta silti – tämä sarjakuva ottaa taiteen jotenkin itsestäänselvyytenä. Sitä, miten Basquiatin taiteellinen näkemys ja käsiala kehittyvät, mitä hän ajattelee taiteestaan, ei käsitellä kirjassa mitenkään. Hän vain on alusta asti hiton hyvä kaikessa. Kun kirjan ovat kuitenkin tehneet kaksi taiteilijaa, tuntuu tällainen lähestymistapa oudolta. En usko, että Voloj tai Mosdal näin ajattelisivat, joten ratkaisu hämmentää. Mutta samaan aikaan myönnän kyllä, että Basquiatin ristiriitainen hahmo on itsessäänkin käsittelyn arvoinen.

70- ja 80-lukujen New York oli paitsi kylmä, väkivaltainen ja epätasa-arvoinen, myös täysin maaginen paikka. Muutaman vuoden sisällä samoissa ympyröissä kuohuivat sellaiset superelinvoimaiset alakulttuurit kuin hip hop, new wave ja ballroom, joista etenkin ensimmäisessä ja viimeisessä tilaa ja kulttuuria itselleen loivat täysin yhteiskunnan marginaaliin työnnetyt ihmisryhmät. Ja monelta osin new wave oli sitten esittelemässä marginaalien taidetta maksukykyiselle eliitille. Basquiat ei sovi näihin stereotypioihin, sillä hän oli keskiluokkaisen kirjanpitäjän lapsi, joka toki koki nuoruudessaan kovia, mutta jolla oli silti mahdollisuudet koulutukseen ja sivistykseen aivan erilailla kuin kaupungin vuokra-asuntojen mustilla nuorilla. Ja samaten Basquiatin onnistui viedä kaduilla syntynyt taiteensa kaupallisiin taidegallerioihin todella nopeasti. Näistä syistä hänestä ei aivan hirveästi aina skenepiireissä välitetty, ja culture vulture -titteliäkin hänelle soviteltiin. Voloj ja Mosdal kuvaavat toisaalta paljon sitä, miten Basquiat valkoisissa taidepiireissä koki tulevansa kohdelluksi lähinnä taulunmaalauskoneena ja kipuili paljon maineensa kanssa. Sarjakuva ohjaa ainakin ajattelemaan, että tämä ristiriita hänet lopulta kohtalokkaaseen huumekierteeseen ajoi.

Kuten Art Masters -sarjaan on tavaramerkkinä kuulunut, on Basquiat-kirjankin taide varsin silmiähivelevää. Søren Mosdal kanavoi Basquiatin suodattamatonta energiaa omaan kuvitukseensa sujuvasti ja vaikkei taideteoksia kirjassa onnistutakaan käsittelemään, on taide läsnä sivuilla jatkuvasti. Sen osan tuon aikaista New Yorkia sarjakuva onnistuu havainnollistamaan hyvin. Hieman enemmän jäin kaipaamaan kaikkea muuta, mihin Basquiatkin oli vaikuttamassa ja mikä häntä inspiroi – musiikki, graffiti ja sen sellaiset ovat kirjassa jotenkin valitettavan kulisseissa. Kiinnostuneita ollaan niiden tekijöistä – sarjakuva tuo sivuille sopivan arkisesti legendaariset hahmot heitä sen enempää korostamatta. Madonnakin olisi varmasti mennyt itseltäni ohi ilman kirjan lopusta löytyvää lunttilappua. Voloj ja Mosdal ovat kiinnostuneita ennen kaikkea ihmisistä kulttuurivallankumouksen keskellä, eivät niinkään vallankumouksen lopputuloksesta ja tuotoksista.

En pysty arvioimaan Basquiatia kovin objektiivisesti, sillä minulle lisäpisteitä tulee aina tästä aihepiiristä, 70-80-lukujen New Yorkin kulttuuriskenestä. Mikä tahansa sieltä kerrottu on kiinnostavaa, ja niin on Basquiatkin. Lisäksi hänen taiteensa on minunkin silmäni mukaista, joten jaksan välittää hahmon vaiheista. Olinko kiinnostunut sarjakuvasta Basquiatin ansiosta vai Basquiatista sarjakuvan ansiosta, siihen en osaa täysin vastata. Tämä sarjakuva ei vastannut täysin toiveisiini, mutta antoi minulle silti paljon sitä mitä kaipasin. Ensimmäisenä Art Masters -kirjana lukemani Munch säilyy edelleen sarjan vahvimpana suorituksena, mutta Basquiat sopii erinomaisesti jonon jatkoksi. Eniten näissä kirjoissa viehättää se, miten visuaalisesti omantyylisiään niistä kaikki ovat olleet. Taiteilijaelämäkertoja, jotka ovat itsessään aivan selvästi myös taidetta.