Arvio: Munch – Ainoastaan tekijän kritiikitön ihailu estää mestariteosta syntymästä

Munch_kansi

Kävin tuossa taannoin työnantajan pyynnöstä tekemässä kuukauden visiitin Osloon, ja Twitterissä asiasta raportoituani faniarmeijat ryhtyivät kyselemään Norja-spesiaalin perään. Kyllä, tuhatpäiset armeijat. Yritin ihan oikeasti, kävin valtaisassa Outland-sarjis- ja nörttitaivaassa, mutta kaikki norjalainen sarjakuva näytti köykäiseltä ja oli tarjolla vain norjaksi, ja niin sikaa säkissä en viitsinyt lähteä ostamaan. Onneksi kaltaiselleni ennalta-arvattavalle ja yllätyksettömälle henkilölle oli tarjolla myös toinen ratkaisu. Edvard Munch-museon lahjakaupassa hyllystä löytyi norjalaisen tekijän Munch-elämäkerta, myös englanniksi. En kuitenkaan päätynyt ostamaan sitä vain kielihelpotuksen vuoksi, vaan kirja teki heti ulkoisesti vaikutuksen paitsi kannellaan ja taiteellaan, myös koollaan. Nyt ei puhuttu mistään oheisläpsyttely-teoksesta vaan kunnon järkäleestä. Ja sellaisesta on ihan oikeastikin kyse: Steffen Kverneland on käyttänyt kirjan vääntämiseen vaatimattomat seitsemän vuotta, mikä näkyy yksityiskohtaisuudessa, huolellisessa rakenteessa ja viimeisen päälle mietityssä kuvan ja tekstin liitossa. Se ei valitettavasti näy aivan niin kriittisessä kohteen tarkastelussa kuin olisin suonut, mutta Munch on silti ehdottomasti erinomainen elämäkertasarjakuva.

Munch_sivu5

Alku ei tosin ole kaikkein lupaavin: kirja alkaa metatarinalla Kvernelandin ja tämän ystävän keskustelusta siitä, miten Munch-elämäkerta pitäisi toteuttaa. Itseään täynnä olevat taide-elitistit juopottelevat ja Munch-pätevät toisilleen niin pitkään, että Kverneland uhoaa tekevänsä Munch-elämäkerran, jossa kaikki teksti on sitaatteja todellisista lähteistä ilman spekulaation häivääkään. Ymmärrän sinänsä, että metodi on kannattanut kertoa, jotta teosta osaa alusta lähtien lukea oikein, ja tekijän dialogi on kirjassa ihan tuoreella tavalla toteutettu, joten annetaan kulunut metakikka anteeksi ja mennään itse asiaan. Kirja alkaa 1890-luvulta, jolloin Munch koki kansainvälisen läpimurtonsa ja loi paljon kuuluisimpia teoksiaan. Isossa roolissa kirjassa ovat Munchin ystävä- ja kollegapiirit, joiden vaikutusta taiteeseen käsitellään halki koko kirjan.

Munch_sivu4

Tarina ei etene kronologisesti, vaan Kverneland on valikoinut käsiteltäviksi muutamat Munchin elämän tärkeimmistä jaksoista, joihin usein yhdistyy myös tunnetuimpien teosten maalaaminen. Kirjassa käydään läpi vaikkapa Huudon ja Madonnan synty ja lisäksi Kverneland upottaa sarjakuvaan kymmeniä toisintoja ja sommitelmia Munchin muista töistä. Kaikkien näiden bongaamiseksi lähdeviitteet pitäisi kahlata tiukasti läpi, tai vaihtoehtoisesti tuntea Munchinsa melko tarkkaan, mutta satunnaisillakin bongailuilla Kvernelandin tekemästä työmäärästä on helppo vaikuttua. Tekijän valinnat sekä tarinallisesti että kuvituksessa ovat perusteltuja ja samanaikaisesti eivät niitä kaikkein perinteisimpiä. Tämä tekee Munchista oikeinkin nautittavan luettavan, jonka aikana sekä viihtyy että sivistyy. Näiltä osin Munch on ihan sitä taiteilijaelämäkertojen terävää kärkeä, josta löytyvät blogissa aiemmin vaikkapa Monk (nimien samankaltaisuus sattumaa), Ladies-in-Waiting ja Kiki de Montparnasse.

Munch_sivu7

Se, mikä Munchissa hiertää on asteittainen lankeaminen taiteilijamyytteihin. Kuten olemme blogin lukemistostakin oppineet, Munch oli paitsi näkemyksellinen taiteilija, myös melkoisen ankea ihmisyksilö. Kverneland ei idolisoi ylimielistä ja impulsiivista Munchia tai tämän tärkeintä kollegaa, misogynistiksi useaan kertaan nimettyä August Strindbergiä, mutta ei myöskään näytä nerojen käytökselle ja puheille minkäänlaisia seurauksia. Munch on melko paskamainen kaikkia kohtaan mutta Kvernelandin kertomuksessa tuntuu siltä, että ihan sama. Ihmiset pysyvät Munchin ympärillä, hän saa mahdollisuuksia sekä ammatillisesti että henkilökohtaisesti, kukaan hänen läheisensä ei kärsi näkyvästi hänen toiminnastaan. Sama koskee Strindbergiä, joka on vielä suurempi kusipää. Puolisot ja toverit ympärillä vaihtuvat, mutta Kverneland ei kommentoi tätä mitenkään, ja kameran fokus on aina Strindbergissä. Hänen vaikutuksella läheisiinsä, Munchia lukuunottamatta, ei ole kirjassa merkitystä. Mielestäni metaviesti tällaisessa kerronnassa lankeaa vanhanaikaiseen taiteilijan ihannointiin, jossa ihminen saa olla kuinka perseestä tahansa, jos vain tuottaa hienoa taidetta. Kyse ei ole mistään uudesta ongelmasta tai nimenomaan Kvernelandille ominaisesta sokeasta pisteestä, vaan isommasta ilmiöstä. Teoksessa vain on niin paljon potentiaalia muuten, että tämä jää harmittamaan.

Munch_sivu6

Muutoin Munchissa ilahduttaa se, että Kverneland löytää oivallisen tasapainon työn ja henkilökohtaisen välillä. Normaalisti ns. perinteistä elämäkertaa on vaikea tehdä korostamatta joko taiteilijan taidetta ilman sen taustavaikuttajia, tai keskittyä henkilön elämään ja banalisoida kohteen työn merkitystä. Munchissa tehdyt tiukat tyylivalinnat tosiasiallisista sitaateista ja jälkipolville säilyneestä dokumentaatiosta ainoina hyväksyttyinä lähteinä ohjaavat fokusta juuri oikein. Munch rullaa eteenpäin erittäin sujuvasti mutta tekee selväksi kohteensa työn merkityksen ja antaa lukijalle työkaluja tarkastella tuttuja (ja tuntemattomia) teoksia uusin, sivistyneemmin silmin. Kvernelandin tuntemus norjalaisesta kulttuurista, historiasta ja tapahtumapaikoista tuo kirjaan selvää henkilökohtaisuutta ja sellaista näkemystä, jota ulkomaisen tekijän olisi varmasti ollut vaikea tavoittaa. Koska visuaalisesti kyseessä on vieläpä erittäin komea, omaperäinen ja kuitenkin kikkailematon teos, on jälkimaku ehdottoman positiivinen. Pienistä puutteistaan huolimatta Munch ansaitsee suosituksen. Norja, sarjakuvamaineesi on toistaiseksi turvassa.