Arvio: Ruris Futurum – Antaudu absurdiudelle ja löydä lämpö

Minusta on jotenkin huvittavaa, miten kaikkein tuskaisimman nysväystekniikan eli raapekartongin omakseen ottanut Matti Hagelberg on samalla ainakin viime vuodet ollut myös yksi Suomen tuotteliampia sarjakuvataiteilijoita. Viime vuonna Hagelbergilta ilmestyi kaksi teosta, ja tämän vuoden ensimmäiset kaksi heti tässä alkuvaiheilla. Ilmeisesti kartongin kanssa kitkuttelu maistuu edelleen, mikä on tietysti meille sarjakuvan lukijoille vain silkkaa plussaa. Tahti on ollut semmoinen, että siihen ei yksi kustantaja riitä. Niinpä viime vuoden teokset ilmestyivät toinen WSOY:lta ja toinen Asemalta, yksi tänä vuonna omakustanteena ja tämä uunituore Ruris Futurum on puolestaan haudasta nousseen Kreegah Bundolon maailmaan saattama. “Novellikokoelmaksi” kutsuttu satsi sekalaisia tarinoita ja tuokiokuvia on kuin Hagelbergin sarjakuvat yleensäkin: taiteellisesti täysin uniikki ja häikäisevä, sisällöllisesti tosi outo, ajoittain todella hauska ja suuren osan ajasta ihan absurdi.

Täytyy tosin sen verran antaa myönnytystä tuosta tuotteliaisuudesta, että ainakin Ruris Futurumin tapauksessa kirjan sisältö on useamman vuoden varrelta kasattu. Jos marginaalien signeerauksia on uskominen, kirjassa on matskua ainakin seitsemän vuoden takaa, mahdollisesti kauempaakin. Kirjan nimellisiä kantavia teemoja on maaseutu ja pikkupitäjien Suomi. Mukana on Hagelbergin omia lapsuusmuistoja, kertomuksia kaikenlaisista kylien (anti)sankarihahmoista sekä outoja pikkutarinoita, joita voisi kuvailla vaikka agraarispefiksi. Kekkonen takomassa sampoa, ufohavaintoja jossain ladon takana, visioita maaseudun tulevaisuudesta. Sitähän tuo kirjan nimikin tarkoittaa, kun sen oikein oivaltaa. Tarinoiden sävy on lähes aina outo, välillä maanläheinen ja välillä jotain ihan muuta, ja ajoittain ääneennaurattavan hauska.

Hagelberg on vanhojen, kyläkaupoista ostettujen tai postimyynnistä tilattujen sarjakuvalehtien kasvatti, minkä hän havainnollistaa Ruris Futuruminkin tarinoissa. Tarzan-kerhon jäsenyyttä muistellaan, samoin kuin Burne Hogarthin ja Russ Manningin kuvituksia. Tietyssä mielessä tällaisen kokoelman lukeminen muistuttaa tuollaisen sarjakuvalehden lukemista. Kun numeroita haalii käsiinsä sen verran kuin rahat riittävät, yhden sieltä ja toisen täältä, looginen alkava ja loppuva tarinankaari oli harvinaista herkkua. Enemmän lehtien lukijoille oli tarjolla pätkiä, joihin piti itse päättelemällä täydentää puuttuvia osia. Samanlaisen kokemuksen ainakin minulle tarjoaa myös Ruris Futurum. En ihan hoksaa, mistä on kyse suurenkaan osan ajasta, mutta tunnelmasta ja toteutuksesta voi silti nauttia, ja hiljalleen jotkin palatkin vahingossa asettuvat paikalleen. Sentään tunnistin tässäkin kirjassa seikkailleen Lauri Kentän Läskimooseksesta. Ehkä seuraavassa Hagelbergissäni tunnistan jo jonkun toisenkin. Väleissä on myös simppelimpiä ja lämminhenkisiä hetkiä, kuten muistelot Johnny Weissmullerin Suomen-vierailuista. Niiden voimalla pääsee pitkälle.

Tässä aika hyvä yleiskatsaus Hagelbergin maailmaan: ensimmäisellä sivulla ihan pöhlä irtovitsi, toisella kuvitus, jonka yksityiskohdat ja työläys muistuttavat sikstiiniläiskappelia

Tästä kaikesta voi käydä selväksi, että minähän olen käytännössä Hagelberg-ummikko. Olen minä nyt jonkun kirjan siellä ja toisen täällä toki lukenut, mutta kun otetaan huomioon reilusti yli kolmekymmentä vuotta kestänyt ura ja koko julkaisuportfolio, olen hädin tuskin kastanut varvastani Hagelberg-altaaseen. Välillä Ruris Futurumia lukiessani mietin, onko joku Hagelbergia ysäriltä asti lukenut joka aukeamalla silleen että haha, todellakin anna mennä Matti. Vai kuuluuko lukemisen ollakin sellaista ohjaksista irti päästämistä, virrassa pyörimistä jossa aina ajoittain tulee joku oksa johon tarttua, mutta jonka seuraavan sivun sekoilu taas pyyhkäisee ulottumattomiin. Toistaiseksi ainoa omassa Hagelberg-lukemisessani muuttunut asia on se, että nykyään osaan jo varautua kärryiltä putoamiseen, eikä se siksi tapahtuessaan tunnu samalla tavalla lannistavalta kuin joskus aikoinaan.

Naurattaako Mecha-Buddha? Naurattaahan se.

Taiteellisesti Ruris Futurum on palkitseva. Hagelbergin tyyli vaihtelee lähes kuvattomista tarinoista sellaisiin kokosivun teoksiin, joita katsellessa meinaa leuka unohtua auki. Hän on toki tehnyt tätä erittäin tunnistettavaa jälkeään jo valtavan pitkään, joten sinänsä taiteen laadun ei pitäisi yllättää, mutta muutaman kuvan kohdalla aistit meinaavat silti tiltata ärsykkeiden valtaisasta määrästä, sillä hyvällä tavalla. Ja muutenkin tinkimättömänä tekijänä tiedetyn Hans Nissenin pienkustantamo Kreegah Bundolo on tullut takaisin aivan täysiä. Ruris Futurumin paperi on paksua, kannet jämäkät, näyttävät ja aivan täysin mitään kertomattomat. Kirjan hinta on nykyhintatasoon katsottuna hävyttömän korkea, mikä epäilemättä johtuu siitä, että tällaista esinettä ei ole mitenkään ilmaista painaa. Minusta on ihanaa, miten tinkimätöntä duunia Ruris Futurumin kanssa on tehty. Tämä sarjis ei ole hinnan perusteella ostopäätöksiä tekeville, tai millekään takakansien lukijoille ja muille renkaanpotkijoille. Tämä on saatana taidetta, kättä taskuun jos kiinnostaa.

Minulle meinaa välillä kehittyä epäterve pakkomielle siitä, että jokin sarja, tekijän tuotanto tai muu vastaava pidempi teoslista on pakko lukea alusta loppuun, jos siihen rupeaa. Se estää usein tarttumasta moniin mielenkiintoisiin sarjakuviin. “Jos haluaisin lukea X, sitä ennen pitäisi lukea A, B ja C, ja A:n painos on ollut loppu jo 17 vuotta, joten ei sitten lueta X:ää”. Tämä on erityisen pöljä ajatusketju siitä näkökulmasta, että nimenomaan sarjakuviin se tarinan keskelle hyppääminen on kuulunut aina. Missään muussa taidemuodossa se ei ole yhtä olennainen osa kokemusta. Siksi Ruris Futurum on hyvä muistutus minullekin siitä, että ei aina tarvitse tajuta. Voi vain lukea, ja sitten joko tykkää tyylistä tai ei. Ymmärrän hyvin, jos Ruris Futurumin kaltaiset teokset jäävät etäisen oloisiksi. Hagelberg kuitenkin tarjoaa tarpeeksi pieniä humaaneja anekdootteja kaiken taidesekoilun lomassa, jotta kirjasta jää jotenkin lämmin olo. Siinä mielessä suosittelen lämpimästi antautumaan tajuamattomuuden virtaan.