Arvio: Läskimooses – On

Luin viime syksyn megalomaanisinta sarjakuvajulkaisua, Matti Hagelbergin koottua Läskimooses-laitosta, varmaan yhteensä noin kolmen kuukauden ajan. Melkein 1500-sivuinen kolmikko kirjoja kokoaa yhteen vuosina 2012-2020 ilmestyneet Läskimooses-lehdet. Ensimmäinen osa on nimeltään Maailman kirkas aamunkoitto, toinen Päivän tuoksuvalla hetkellä ja kolmas Here comes trouble. Tämä on varmaankin kunnianhimoisin yksittäinen sarjakuvajulkaisu Suomessa koskaan, enkä ymmärrä, miten se voi edelleen maksaa vain 55 euroa. Olisin pulittanut kaksi kertaa tuon verran aivan mukisematta. Läskimooses on ansaitusti saanut kotimaiseksi sarjakuvaksi myös paljon mediahuomiota, ja arvioita on julkaistu laajasti. Sitä enemmän kuumottikin, kun vielä toisen kirjan lopuillakin tuntui siltä, ettei minulla ole tästä kamalasti mitään sanottavaa. No, kolmannen kirjan alkupuolella suurempi kuva alkoi hahmottua ja asioihin saatiin järjestys. On minulla Läskimooseksesta jotain sanottavaa, mutta ehkä tällaisen teoksen tärkein vaikutus on sen puhdas olemassaolo.Siitä saa pitää tai olla pitämättä, mutta nimensä planeetan mukaisesti se on monoliitti, jo syntyessään. Joskus se on kauempana ja joskus lähempänä, mutta alati taustalla. Darkseid is, Läskimooses on.

Läskimooses on maailmanselitys. Se kertoo, että aurinkokuntaamme kuuluvat tai ovat kuuluneet tuntemiemme planeettojen lisäksi Ohto, Fu ja Läskimooses. Ohto oli valontuoja, hyvän ja elämän lähde. Fu-planeetalla asui kansa, joka Ohton myötävaikutuksella kehittyi ja osasi hyödyntää niin oman kuin muidenkin planeettojen resursseja, ja on sysinyt Maankin kehitystä eteenpäin. Läskimooses on tuhoaja, joka on vuosien saatossa hävittänyt niin Ohton kuin Funkin, ja joka nyt kertojan mukaan uhkaa Maata. Kirja on pääosin kertomus Fu-planeetan kansan tekemisistä ja Maan kehityksestä Fun myötävaikutuksella. Kerroksia tarinaan kasataan niin silmittömästi ja vapaa-assosioiden, että hyvin usein tarina tuntuu täysin järjettömältä. Tähän kun yhdistetään Hagelbergin kuvitustyyli, joka on suuren osan ajasta hyvin abstraktia ja/tai symbolista, niin Läskimooseksen aikana joutuu havahtumaan poikkeuksellisen paljon siihen, että ei tajua ruudusta tai sivusta oikeastaan mitään. Läskimooses on.

En ollut lukenut etukäteen juurikaan arvioita teoksesta, tai ainakin olin vain silmäillyt ne läpi ja todennut, että taitaa se olla hiukka haastavaa tiivistää tällainen järkäle johonkin kolumnimittaan. Siksi omat “oivallukseni” kirjasta vaikuttavat olevan aika pitkälti samanlaisia kuin monella muullakin. Loppujen lopuksi Läskimooses on kirja, joka tutkiskelee elämää sellaisessa maailmassa, jossa kaikki salaliittoteoriat ovat totta. Villeimmätkin ideat kelpaavat, sisäistä logiikkaa ei tarvitse noudattaa vaan vanhojen asioiden päälle voi täysin vapaasti kasata uutta. Tämä johtaa siihen, että Läskimoosesta lukiessa useat luvut tuntuvat ikään kuin tarpeettomilta. Asioilla ei ole mitään väliä, kun sääntöjä tai kertojan vastuuta ei tarvitse noudattaa. Tässä mielessä ei liene myöskään sattumaa, että myyntiteksteissä Läskimoosesta on verrattu Raamattuun. Toki silloin on puhuttu sivumääristä, mutta salakavalastihan Läskimooses rakentuu myös uskonkappaleeksi, ja keksii asioita lennosta vedoten joihinkin epämääräisiin lähteisiin siinä missä parhaatkin evankelistat. Läskimooses on.

On kuitenkin lopulta niin, että Läskimooseksessa ei ole turhia sivuja, vaan kaikki dada ja sekoilu on lukukokemuksen kannalta olennaista. Kertojan epäluotettavuus käy selvemmäksi ja selvemmäksi, mitä syvemmälle selityksen syövereihin sukelletaan. Sama koskee kertojan uskollisimman kuulijan, Kalevin kommenttiraitaa. Lukujen eli lehden numeroiden yleisin rakenne on se, että ensin selitetään jokin tietty aspekti koko Ohto-Fu-Läskimooses-mytologiasta ja sen jälkeen Kalevi kommentoi sitä kertojalle, tai sitten juttelee aivan niitä näitä. Loppua kohti rakennetta aletaan rikkoa enemmän, ja Kalevin roolikin saa enemmän vivahteita. Mutta yhtä lailla niiden kaikkein tyhjäkäyntisimpien kahvikeskusteluiden merkitys on juuri siinä, että ne ovat olemassa ja kirjan sivuille painetut. Läskimooses on.

Tämä kaikki saa aikaan sen, että Läskimooses pitää haluta lukea. Reilu tuhat sivua tunnelman kasausta ja mytologian rakentelua tarkoittaa sitä, että työtä on tehtävä. Se minullakin sai lukuhommat kestämään niin pitkään kuin ne kestivät. Tauot venyivät välillä parinkin viikon mittaisiksi, koska tarina ei ole varsinaisesti sellaista mukaansa vastustamattomasti imaisevaa sorttia. Toisaalta, alkuperäinen ilmestyminen lehti kerrallaan on sekin ohjannut nimenomaan hitaaseen lukemiseen, eli pureskelutauot välissä eivät ole mitenkään negatiivinen juttu. Ja koska tarina ei varsinaisesti ole supertiivis, ehtii olennaiset palauttaa mieleensä hyvin aina uudestaan aloittaessaan. Mutta jos Läskimooses ei vetoa silkan massiivisuutensa ja kulttuurisen relevanssinsa vuoksi, niin sitten täytyy kyllä olla viehtynyt esimerkiksi Hagelbergin raapekuvitustyyliin tai raamatulliseen kerrontarakenteeseen, tai vaikkapa 70-luvun happoiseen ja viipyilevään psykedeliaelokuvagenreen. Ihan silkalla juonella en uskaltaisi Läskimoosesta ryhtyä ummikolle markkinoimaan, vaikka merkkiteos on ehdottomasti kyseessä, ja sen kyllä hoksaa lukiessaan vaikkei kaikkea muuta aina hoksaisikaan. Läskimooses on.

Välimainos: Diggaatko meiningistä? Haluatko varmistaa että saat kaikki päivitykset blogista? Tilaa Hyllyyn uutiskirje!

Minulle Hagelbergin tyyli ei aina ole täysosuma, mutta tunnistan myös, että siinä on kyse subjektiivisista asioista. Tyyliratkaisut ovat tyyliratkaisuja, ja niistä joko pitää tai ei. Käsikirjoitus on hauskaa silloin kun se haluaa olla, mutta suuren osan ajasta se haluaa Läskimooseksessa olla myös itsetietoisen koukeroista, koska sellaista tämän tyylisen tekstin kuuluu olla. Kuvitus on eläväistä niin tahtoessaan, mutta suuren osan ajasta se on hyvin minimalistista tai abstraktia. Se, jaksaako näistä ratkaisuista ilahtua ja nauttia, on sitten hyvinkin lukijasta kiinni. Mutta loppujen lopuksi se on myös jossain määrin epäolennaista, koska Läskimooses on. Sitä ei kiinnosta, mitä mieltä joku lukija on siitä, sillä sen laajuus, kattavuus ja vaikuttavuus ovat kiistattomia. DC-universumiin kuuluva, Tom Kingin Mister Miracle -sarjakuvasta suosituksi tullut Darkseid is on lohduton toteamus, se on muistutus maailmaa riivaavasta pahuudesta, jolle ei voi mitään. Se on aina olemassa, teit mitä vain. Läskimooseksen oleminen ei ole lohdutonta, päinvastoin. En osaa vielä arvioida, mihin kaikkeen se tulee vaikuttamaan ja kuinka paljon, mutta ei mikään muu ole niinkuin Läskimooses. Ei sen tarvitse olla minun lempisarjakuvani, koska silti on maailma ennen Läskimoosesta, ja Läskimooseksen jälkeen. Läskimooses on.

Arvosana: 85/100

Läskimooses
Matti Hagelberg, käsikirjoitus ja kuvitus

1488 sivua
Asema Kustannus
Hinta Suomessa 55 €

Sarjakuva kaupan

Asema Kustannuksen verkkokauppa

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s