Arvio: Ethän kuole ennen minua – Mahtavan ammattimainen genresörsseli

Tässäpä sarjakuva, jonka takana on varsin hauska yin-yang-kaksikko. Aapo Kukko on yksi kotimaamme tuotteliaimpia ja monipuolisimpia sarjakuvantekijöitä, jolta on totuttu saamaan uutta tavaraa vähintään kerran vuodessa, usein kahdestikin. Avi Heikkisen töitä taas on saatu hieman odottaa – edellinen sarjisteos Valotusaika ilmestyi 2019. Laakereillaan Heikkinenkään ei ole toki lepäillyt, onpahan vain keskittänyt energiaansa elokuva- ja tv-maailmaan tässä välissä. Vaikka Kukko on ehtinyt urallaan monenlaiseen, tunnetaan hänet silti ehkä eniten realistisista ja pienieleisen vakavamielisistä töistä. Heikkinen puolestaan on selkeästi amerikkalaisemman kerrontaperinteen edustaja, tarinat edustavat usein maagista realismia nokkelalla dialogilla ryyditettynä. Ethän kuole ennen minua -teoksessa käsikirjoittaja Heikkinen ja kuvittaja Kukko yhdistävät epätodennäköiset voimansa varsin kiehtovaksi sörsseliksi, jossa todella näkyy molempien kädenjälki.

Enemmän kirjassa ollaan Heikkisen kotikentällä. Ethän kuole ennen minua koostuu neljästä tarinasta, jotka kaikki käsittelevät vanhemmuutta ja etenkin isyyttä erilaisten siihen liittyvien pelkojen kautta yliluonnollisin maustein. Tarinoissa spefielementit muuttavat tosielämän huolia turboahdetuiksi versioiksi, ja tämän ansiosta muutaman kymmenen sivun mitassa päästään jo varsin koville kierroksille. Tämä on etenkin nykykauhusta tuttu cocktail, mieleen tulevat vaikkapa Jordan Peelen elokuvat. Tarinoiden tyylilajit vaihtelevat psykologisesta kauhusta ihmissuhdedraamaan.

Tarinoista ensimmäinen, Odotusaika, on tunnelmaltaan ehkä piinaavin. Lasta odottava pariskunta yrittää olla perheenlisäyksestä iloinen, mutta mielessä kummittelevat kauhuskenaariot siitä, miten lapsi voi huonojen vanhempien käsissä kasvaa kieroon. Asiaa ei helpota itkuhälytin, josta alkaa kuulua kummasti isän pelkoja kuvastavia ääniä. Tarinassa on todella kiehtova asetelma ja ruuvia saadaan kiristettyä makeasti, mutta ideoita on myös tilkkasen liikaa tarinan sivumäärään nähden. Tämä idea kun olisi saanut tilaa jonkin verran enemmän, ei olisi tarvinnut pomppia kohtauksesta toiseen ihan näin kiireellä, ja se olisi varmasti hyödyttänyt tarinaa.

Toinen kertomus, Ero, on oma suosikkini. Siinä isä ja tytär yrittävät sopeutua vaimon ja äidin menettämiseen. Haavat eivät pääse paranemaan, kun tytär katoilee selittämättömästi tuon tusta aiheuttaen isälleen täysin sietämätöntä huolta. Myös Erossa intensiteetti on korkealla, ja nyt tarinan elementtien tasapaino on aloitusstooria paremmin kohdallaan. Ero etenee hienosti ja vaihtelee tunnelmia pehmeästi kuin Cyril Pedrosa konsanaan. Molemmissa kertomuksissa käy myös erittäin selväksi, miten upeasti Kukon rujo ja ilmeikkään synkkä tyyli sopiikaan kauhuhenkiseen kerrontaan. Jotenkin tulee sellainen fiilis, että tietysti se sopii, ainahan se on sopimut, mutta silti asian tajuaa vasta, kun nämä tarinat saa silmiensä eteen. Aapo, lisää kauhua tiskiin kiitos!

Kolmanteen tarinaan sävy hieman muuttuu. Edelleen ollaan synkkien aiheiden äärellä, mutta Isä meidän -tarinassa ei kauhua enää juuri tunnu, enemmänkin vain surua. Kertomuksessa pappi-isä toivoo pystyvänsä kantamaan sairaan poikansa taakkaa, ja saa kantaakseen enemmän kuin arvasikaan. Kertomus on jostain syystä toteutettu minimaalisella tekstityksellä. Suurin osa dialogista havainnollistetaan visuaalisesti. Kerrontakikkoina tarinassa on muutamia mahtavia oivalluksia, jollaisia ainakaan minä en ole ennen sarjakuvassa nähnyt, mutta tarinan kannalta valittu ratkaisu on pikkuisen etäännyttävä. Huomasin miettiväni hienojen kikkojen kohdalla, että nättiä on juu, mutta eikö olisi voinut vain tehdä hyvää perussarjakuvaa. Sekä Heikkisellä että Kukolla on joskus taipumusta kallistua ylikikkailuun, joka vaikeuttaa tarinoiden seuraamista, tätä ilmiötä esiintyy hieman sekä tässä tarinassa että aiemmassa Odotusajassa.

Viimeinen tarina, nimikertomus Ethän kuole ennen minua on konseptiltaan vahvin. Lapseton, ikääntyvä pariskunta päättää adoptoida lapsen, jonka geneettinen mutaatio saa hänet vanhenemaan parikymmenkertaisella nopeudella normaali-ihmisiin nähden. Vanhemmat joutuvat kokemaan vanhemmuuden suurimmat riemut ja kauheimmat tragediat muutaman vuoden sisällä, ja omasta tahdostaan. Ethän kuole ennen minua on kirjan tarinoista toinen, jolle olisin suonut lisämittaa. Se ei tunnu hätäiseltä tai kiirehdityltä, mutta aiheessa olisi niin paljon ammennettavaa, että tästä olisi hyvin voinut laajentaa vaikka mihin.

Kokonaisuutena kirja on kuitenkin nimenomaan novellikokoelma. Se myös tietää, että tarinoiden mitat noin viiteenkymmeneen sivuun rajoittaen paketti pysyy erittäin tiukkana. Ethän kuole ennen minua on kahden ammattimaisen tekijän taidonnäyte, jossa ei ole sivuakaan tyhjäkäyntiä, ja lukijan moukarointi on jatkuvaa. Lisäksi esineenä se on todella hieno. Kansisuunnittelu on tehty viimeisen päälle, ja osittainen kansilehti on kirsikka kakun päällä. Vielä ihmeellisempää kirjan ulkoasu on, kun huomioidaan, että se on käytännössä omakustanne. Heikkinen ja Kukko eivät ole tinkineet senttiäkään tai leikanneet yhtään kulmaa, vaan pistäneet kirjan kasaan niin kuin kaksi ammattilaista vain voi. Todellakin hintansa väärti fyysinen sarjakuva, helposti.

Kuten noista tarinaluonnehdinnoista näki, ei EKEM täydellinen mielestäni ole. Siinä on kaksi heikompaa ja kaksi selkeästi vahvempaa tarinaa. Yleisesti se on kuitenkin mahtava genresarjis, joka käyttää valitsemiensa tyylilajien mahdollisuuksia hyväksi rikkaasti ja luovasti. Tällaisia suomisarjiksen odd couple -yhteistöitä olisi upeaa nähdä enemmänkin. Tuntuu nimittäin siltä, että Heikkinen ja Kukko tuovat toisistaan esiin uusia puolia, ja rikastavat toistensa kerrontaa yllättävillä tavoilla. Kukon genrekuvittajakyvykkyydet tulivatkin jo mainittua, mutta lisäksi Heikkinen solahtaa hienosti Kukon pienten, pimeiden tapahtumapaikkojen keskelle ja toimittaa painavinta kerrontaansa, ainakin niistä näytteistä joihin olen itse tutustunut. Molempien uraa pitkään seuranneelle lukijalle jokainen sivu on herkkua. En tiedä, onko kokemus ensikertalaiselle aivan samanlainen, mutta laadun tunnistaa varmasti jokainen ummikkokin.