Arvio: Painajaisen varjo – Kuolleet puutarhat 2

Välimainos: Diggaatko meiningistä? Haluatko varmistaa että saat kaikki päivitykset blogista? Tilaa Hyllyyn uutiskirje!

Tyyleiltään teokset ovat täysin erilaisia, mutta jos puhutaan silkasta mittakaavasta ja massiivisuudesta, niin Tiia Salmelinin fantasiasaaga Kuolleet puutarhat on jonkinasteinen manttelinperijä Janne Kukkosen Vorolle. Tosin jos tarina ja julkaisut jatkuvat samanlaisina kuin tähän asti, jättää Kuolleet puutarhat äkkiä muut kotimaiset fantasiasarjikset jalkoihinsa. Toinen osa Painajaisen varjo on edeltäjäänsä paksumpi, eikä se ensimmäinenkään ihan höyhensarjalainen ollut. Tarinaa kehitellään sen verran rauhallisesti, että kahden osan ja 400 sivun jälkeenkään ei ole vielä hajuakaan, mitkä ne nimen Kuolleet puutarhat ovat. Se, onko tahti juuri sopivan herkullinen vai tilkkasen tahmainen, voidaan sitten varmaan keskustella.

Ei Painajaisen varjo kuitenkaan mitenkään pitkäpiimäisesti käynnisty. Viime kirjasta tuttu päähenkilö Flar Unennäkijä kohtasi ykkösosan lopussa karvaita pettymyksiä, kun hän joutui pakenemaan pitkään tavoittelemastaan Unten kaupungista, ja menetti vielä paon yhteydessä ainoan kaupungista löytämänsä ystävän, Yaronan. Flar jatkaa pakoaan, sillä hän aavistaa, että uhkaaviksi muuttuneista unista löytyy valvemaailman puolelle ulottuvia uhkia. Omia uniaan on kuitenkin vaikea paeta. Hetkellinen rauha tuntuu löytyvän, kun Flar törmää metsässä asuvaan Vahekiin ja tämän tyttäreen Leoraan, jotka ottavat uupuneen pakolaisen suojiinsa. Vahek ei kuitenkaan katsele unennäkijää hyvällä, varsinkaan kun Leora tuntuu kiinnostuvan unihommista jatkuvasti enemmän.

Kirjan toinen näyttämö on Unten kaupunki, jossa kahtiajakautunut papisto jatkaa juonitteluaan. Flarin perässä ollut koulukunta on vahvoilla, ja suorittaa Yaronan ystävien joukoissa puhdistuksia. Porukka paapoo nukkuvaa jumalaa, ja valjastaa hänen puheitaan oman vallanhimonsa oikeutukseksi. Tämä politiikka- ja byrokratiapuoli on Painajaisen varjon selkeästi vähemmän kiinnostava osuus. Toki monen rinnakkaisen juonen kertomuksissa on yleistä kiintyä yhteen juoneen toisia enemmän, mutta huomasin aina hiukkasen pettyväni, kun tarina siirtyi metsästä kaupunkiin. Oletan, että näillä kuvioilla on eteenpäin mentäessä merkittävä rooli, mutta minun ei-fantasiaorientoitunut mieleni ei vaan millään jaksaisi välittää nimien opettelusta ja sen muistelusta, kuka nyt seisoi missäkin joukoissa ja mitä sitten tapahtuikaan.

Tämä on kyllä varmasti osittain myös sitä, että olen huono fantasianlukija, eikä mielipiteitä kannata ottaa mitenkään ehdottomina totuuksina. Samalla tavalla olen aiemmin osoitetusti myös huono manganlukija, ja varmasti parin muun vieraan genrenkin kanssa samanlainen juntti. Mutta on myös totta, että tarinan edetessä yksityiskohtiin alkaa kiinnittää enemmän huomiota ja tarinalta tietyllä tavalla vaatia enemmän. Salmelin on edelleen erittäin hyvä niissä jutuissa, joissa hän oli hyvä myös ykkösosassa: vaikuttavat splash-sivut rytmittävät kertomusta, värit hehkuvat upeasti ja hahmot ovat ilmeikkäitä. Samaan aikaan tiettyihin toistuviin häiriötekijöihin alkaa kiinnittää enemmän huomiota. Yksi niistä on kasvokuvien valtava määrä. En ole laskenut, kuinka suuri prosentti sivuista on omistettu yksinomaan hahmojen päille, mutta tosi paljon. Kirjassa tapahtuu kyllä jatkuvasti ja tarina menee eteenpäin, mutta sitä kerrotaan hämmentävän paljon silkkoja kasvoja kuvailemalla. Itselleni tuli tästä jotenkin levoton olo, sellainen että haluaisin nähdä päiden taakse. Siellä tapahtuu varmasti jotain, miksi katselen vain näitä kasvoja?

Salmelinin kertomuksen rytmi on edelleen ihanan kevyttä. Sivuilla tapahtuu melko vähän ja ruutujen keskiarvoinen koko on suuri. Sivuja saa siis plärätä eteenpäin vauhdilla, ja kuviin pysähtyessäkään ei tarvitse ruveta tihrustamaan, vaan sarjakuvaa saa ikään kuin kokea ilman suurta vaivannäköä. Tämä on varmasti verkkosarjistaustan ansiota, jossa sivuja ei ole tarvinnut käyttää erityisen taloudellisesti, ja on virkistävää nähdä saman metodin siirretyn ennakkoluulottomasti myös painotuotteeseen, vaikka se tarkoittaakin varmasti jonkinasteisia painokustannuksia. Lopputulos on siis kaksijakoinen: toisaalta ilmavaa sarjakuvaa on mukava nauttia ilman paineita, toisaalta pohdituttaa, kuinka pitkään tässä pitääkään tarpoa ennen kuin päästään niihin puutarhoihin.

Pitkän fantasiasarjan vahvuus ja riski on samassa tekijässä: jos tyyli puhuttelee lukijoita, on lisäosille taattu yleisö. Jos taas toivoo etenemistä ja kehittymistä, voi verkkainen eteneminen turhauttaa. Bloggaajan näkökulmasta kaikki pitkät sarjat ovat haastavia: samaa tekstiä ei voi kierrättää kerta toisensa jälkeen, ja jotain uutta sanottavaa olisi hyvä keksiä. Toistaiseksi näin onkin ollut, ja vaikka Unten kaupunki ja Painajaisen varjo ovat erittäin selkeästi samasta puusta veistettyjä, löytyi pohdittavaa ongelmitta. Painajaisen varjo eteni juoneltaan mielestäni edeltäjäänsä kiinnostavammin, mutta kerronnan kasvopainotteisuus vaivasi ykkösosaa enemmän. Katsotaan, miten tilanne kehittyy. En halua sysätä vastuuta yksin sarjakuvantekijälle, mutta uusia puolia tarjoilevasta sarjasta on helpompi kirjoittaa uusia näkökulmia. Nähtäväksi jää, onko seuraavien osien käsittely yhtä vaivatonta, vai päästäänkö harjoittelemaan luovan kirjoittamisen voimatreenejä.