Arvio: Aarne Ankka – Kansankodin pesänjakajat / Mielipuolen kuvakirja

Osaako joku selittää, mistä sarjisten ankkahahmojen esiinmarssi juontaa juurensa? Siis joo, toki Akusta ja Repestä, mutta ei se mielestäni selitä sellaisia hahmoja kuin Howard the Duck, tarkastaja Ankardo tai Aarne Ankka. Nykyään vitsi on lienee jo itse itseään hengissä pitävää sorttia, mutta olisi kiva ymmärtää, mistä ankan asema hahmosapluunana oikein on saanut syntynsä. No, Aarne lienee noista edellä mainituista pienimmän maineen ankka. Charlie Christensenin keskikaljaa litkivä, epäonnistunut kirjailijahahmo on hyvin vahvasti sidoksissa Tukholmaan ja ruotsalaisen yhteiskunnan kommentointiin. Aarne Ankka ei tavoittele maailmanmainetta, vaan Pohjois-Eurooppa riittää aivan hyvin. Toisaalta tässä on myös keskieurooppalaista sävyä, nimittäin aika setäistä selittämistä, jonka nokkeluus ja oivaltavuus on vähintäänkin kyseenalaista. Se saattaa toisaalta olla myös kirjojen pointti.

En ole siis lukenut Aarne Ankkaa aiemmin, enkä sinänsä osaa sanoa, onko kaava joskus aiemmin poikennut näistä kahdesta 2015 ja 2017 suomeksi ilmestyneestä teoksesta. Mutta ainakin näissä kirjoissa jutun juju on Aarnen istua Zeken baarissa ja kommentoida ystäviensä kanssa ajankohtaisia ilmiöitä kyynisestä, mukaintellektuellista näkökulmasta. Aarne ja ystävänsä ovat luusereita, joiden keino sietää oman elämän pettymyksiä on osata tiputella nimiä ja historiallisia faktoja toisille semisyrjäytyneille. Ensimmäisen albumin teemana on ruotsalaisen äärioikeiston nousu, kaiken maailman varttinatsien ja odin-surkimusten ilmestyminen katukuvaan, toinen puolestaan keskittyy ISISin väkivaltaan ja vetää yhteyksiä Islamilaisen valtion toimintatapojen ja varhaisrenessanssin katolisen kirkon välille kertomalla Aarnen ja kumppaneiden lisäksi tarinaa Leonardo da Vincistä ja Niccolo Machiavellistä.

Ruuduissa tapahtuu kautta linjan aika vähän. Aarne Ankka on aika puhtaasti dialogille perustuva sarjis, jossa hahmojen ilmeetkin pysyvät ruudusta toiseen hyvin samanlaisia suuren huomion ollessa puheessa. Tällöin dialogin olisi suotavaa olla sen verran terävää ja viihdyttävää, että sen lukeminen sujuisi kuin itsestään. Suuren osan ajasta Aarne Ankka kuitenkin tuntuu siltä, kuin olisi itse mukana baarissa, eikä millään hyvällä tavalla. Keskusteluista tuli juuri sellainen olo kuin yleensä kuuden-seitsemän tuopin jälkeen on. Siinä hetkessä omat ajatukset ja argumentointi tuntuvat täysin virheettömiltä ja mullistavilta, mutta seuraavana aamuna tajuaa, että ei oikeastaan tullut sanoneeksi yhtään mitään, ja suuren osan ajasta “keskustelu” olikin vain ärsyttävää jankkaamista. Aarne Ankasta ei jää juurikaan mitään käteen.

Voihan se toki olla myös tarkoituksellista: ei näitä hahmoja ole tarkoitus minään esikuvina pitää, ja Aarne on ihan tarkoituksella tosi kusipäinen tyyppi, mutta jotenkin ei tunnu siltä, että hahmojen höpinöitä olisi tarkoitettu mulkkujen horinana ohitettavaksi. Ensin pohdin, että Aarne Ankkaa ei voi oikein kutsua satiiriksi, koska siinä ei kärjistetä tapahtumia, vaan kommentoidaan niitä sivusta. Sitten kuitenkin ryhdyin pohtimaan, että itse asiassahan satiirin kohteena ei vain ole yhteiskunta, vaan Aarne ja kaltaisensa väsymättömät kommentaattorit, jotka kuitenkin samaan aikaan pitävät huolen siitä, että eivät vahingossakaan tee mitään parantaakseen asioita. Olisiko tämä niin metasarjakuva, että tarkoitus ei olekaan ottaa lopulta kantaa yhteiskunnalliseen tilanteeseen vaan siitä puhumiseen? Poliittiset kannat ovat lähinnä itsestäänselviä: äärioikeistolaiset ovat säälittäviä, islamistit absoluuttisen pahoja ja niin edelleen. Ne myös kerrotaan kirjoissa kuin kaikukoppaan, ilman erityistä haastamista. Eli ehkä Christensenin viillot onkin tarkoitettu itsestäänselvyyksien latelijoille, nimibriljeeraajille, sarjatyrmistyjille ja muille tuulimyllynlämmittäjille.

Vaikea sanoa, onko näin, vai onko Aarne Ankka vain kokoelma tylsiä poliittisia kantoja sarjakuvahahmojen suihin piirrettyinä. Oli totuus kumpi vain, lukemisen kannalta lopputulos on vähän nihkeä, sillä sivuilla on pääosin sitä epäpalkitsevaa lätinää. Mielipuolen kuvakirjan historiallinen osuus jää sarjakuvien valopilkuksi, ainoaksi uniikilta tuntuvaksi jaksoksi. Humalainen törmäily Tukholmasta Turkuun on toki myös hauska yksityiskohta, mutta lähinnä “Suomi mainittu” -mielessä. En usko, että tartun Aarne-teoksiin jatkossa kovinkaan innokkaasti, sillä yleensä toivon sarjakuvalta näkökulmien ja maailman avartumista. Tässä tuntui siltä, että maailma ennemminkin käpertyi pubinnurkan kokoiseksi. Siellä olen ehtinyt viettämään muutenkin elämässäni ihan tarpeeksi monta tuntia.

Arvosana: 59/100

Aarne Ankka – Kansankodin pesänjakajat / Mielipuolen kuvakirja
Charile Christensen, käsikirjoitus ja kuvitus
80-112 sivua/kirja
Zum Teufel
Hinta Suomessa 15-22 €/kirja

Välimainos: Diggaatko meiningistä? Haluatko varmistaa että saat kaikki päivitykset blogista? Tilaa Hyllyyn uutiskirje!

Sarjakuvat kaupan:

Turun Sarjakuvakauppa

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s