Suomalainen scifi-dystopia Tunnel Ground on hybridi, joka kertoo tarinaansa sekä mobiilipelissä että sarjakuvassa. Taustalla oleva Tunnel Ground Oy on start-up, joka on saanut jonkin verran näkyvyyttä luovalla formaattiyhdistelyllään ja omaperäisillä suunnitelmillaan. Tunnel Ground –sarjakuvan ovat laatineet yhteistyönä pelisuunnittelija Tapio Miettinen ja kokenut Suomi-sarjiksen ammattilainen Topi Koivisto. Sarjakuva yhdistelee maalaus- ja digitekniikoita tunnelmallisten kuvien luomisessa, ja teknisesti Tunnel Ground onkin täysin uskottava teos, joka voisi olla kotoisin yhtä hyvin globaalista jenkkisarjistalosta kuin parin härmäläisen indieprojektista. Valitettavasti käsikirjoitus ja juoni eivät pääse samalle tasolle taiteen kanssa.
Tunnel Ground sijoittuu tulevaisuuteen, jossa Maan pinnan alla valon ulottumattomissa sijaitsee kuolleeksi sodittu joutomaa. Raunioiden ja romun seassa selviytymisestään kamppailee itsestään tietoinen kone, jonkinlainen robotin ja ihmisen välimuoto. Maailma on pääosin autio, mutta uhkia muodostavat koneita hallitsevien tahojen vartijat, niin koneet kuin ihmisetkin. Tai sinne päin. Tunnel Ground ei ainakaan sarjakuvassa käytä kauheasti aikaa taustatarinan kertomiseen, vaan heittää lukijan suoraan tilanteen keskelle. Tärkeää on, että päähenkilö-kone on yksin kuolleessa maailmassa Wall-E-tyyliin. Pixarista poiketen päähenkilö on myös jatkuvassa kuolemanvaarassa, kaikki ovat häntä vastaan ja hän on siitä hyvin tietoinen. Sarjakuvan teksti on 90-prosenttisesti päähenkilön ajatuksia, jotka ovat angstisuudessaan ja epätoivossaan niin maalailevia ja filosofisia, ettei niistä ole juurikaan apua sarjakuvan maailman hahmottamisessa.
Tässä muutama randomilla avattu aukeama ja ote niiden teksteistä:
”Edessäpäin on vain pimeyttä, joka tunkeutuu mieleeni ja kahlitsee sen. Kulkuani seuraavat olkapäässäni säteilevät siivet, ne varoittavat kauhusta, joka edelleen viipyy syvällä tietoisuuteni uumenissa.”
”Kaiken tämän kauheuden keskellä pimeys on sama. Häilyvät valot, jotka välkehtivät ja kuolevat, eivät opi koskaan että ne toistavat itseään. Tässä muistamattomuudessa piilee virheiden toistumisen vaara. Onko historian toistuminen loputonta kierrettä, kuolemanvalssia tulevaisuuteen, jossa kylmät luurankomaiset kädet lukittuvat järjen ja moraalin ympärille, vihan ja ahneuden tuhoamina?”
”Valo kavahtaa ylös kurottavia käsiäni, se on tuominnut minut kelvottomaksi… Ehkä olin pimeyden antama muoto, joka pystyi olemaan olemassa ainoastaan valottomuudessa.”
”Synkän tulevaisuuden hiljaisessa tyhjyydessä on vain epätoivoa. Kaikki maailmanlaajuisesta hävityksestä selvinnyt on jäänyt loukkuun piittaamattomaan, pimeään tyhjyyteen, jossa vaanivan kuoleman luonne on kylmempi ja keinotekoisempi kuin mikään luonnollinen.”
Jne jne jne. Tunnel Ground on niin täynnä goottilaista angstia, että Edgar Allan Poen ja Trent Reznorin hylkäämä lehtolapsi, jonka kasvattivat sudet ja Neil Gaiman, ei saisi vankempaa mustuutta aikaiseksi. Minulla ei ole mitään teatraalisuutta tai melodramaattisuutta vastaan, päinvastoin. Tunnel Groundin tuskailevat pohdinnat toivosta ja pimeydestä kuitenkin alkavat toistaa itseään niin paljon, että lukeminen vaikeutuu. Yllämainitut otteet ovat eri kohdista kirjaa, eivätkä ne ole kronologisessa järjestyksessä. Sitä listauksesta on tosin vaikea arvata, ja lainaukset voisi laittaa ihan mihin tahansa järjestykseen. Mitä se kertoo tekstistä, jos on aivan sama mille sivulle sen tarinassa laittaa?
Tunnel Groundin käsikirjoituksen tyhjänpäiväisyys on todellinen sääli. Koivisto ja Miettinen pelaavat kuvituksessa niin rohkeasti pimeydellä ja harmaudella, että tunnelmaa luodaan taitavasti kuin varkain. Laadukas paperivalinta mahdollistaa hiuksenhienojen, synkkien sävyerojen vaihtelut ja kuoleman leijailun jokaisessa kuvassa. Lukija voi oikein kuulla, kuinka päähenkilön askelet kaikuvat valtavassa kuolemanlaaksossa täynnä teräsraatoja. Valonpilkahdukset ja harvinaiset väriaksentit helpottavat olon hetkeksi, mutta painostava pahaenteisyys ja pelko tilanteiden räjähtämisestä käsiin ovat silti lukijan päällimmäiset tunnetilat.
En tunne Tunnel Groundin taustoja yksityiskohtaisesti, mutta voisin veikata, että ensin tuli idea pelistä ja sen jälkeen sarjakuvasta. Tämä selittäisi Tunnel Groundin vahvaa style over substance –ongelmaa suurelta osin. Tärkeintä sarjakuvassa on heittää lukija sisään maailmaan, ja siinä onnistutaan. Suuret maisemakuvat korostavat päällevyöryvää pimeyttä ja päähenkilön pienuutta maailmassa, joka yrittää listiä hänet ja hänen toivonsa. Tunnelma on kohdallaan, mutta sarjakuvan pyrkimys herättää kysymyksiä ihmisyydestä, vapaudesta, tietoisuudesta ja toivosta jää ohueksi. Loppuratkaisu on hämmentävä, mutta lähinnä siksi, että siitä ei jaksa välittää. Päähenkilön ulottuvuudet ovat niin rajatut, että samaistuminen on hankalaa. Tuskasta sinä olet tullut ja tuskaksi olet jälleen tuleva. Tunnel Groundin konsepti vaikuttaa siltä, että se voi tukea monenlaisia tarinoita ja tarjoaa paljon mahdollisuuksia. Tämä sarjakuva valitettavasti hyödyntää niistä vain murto-osan.
Arvosana: 52/100
Tunnel Ground – Maanalainen aamunkoitto
Topi Koivisto ja Tapio Miettinen, käsikirjoitus ja kuvitus
Like Kustannus
Hinta Suomessa 15-20 €
Hyllyy 