Arvio: Minä, Roope-setä – Reliikki nelivärisestä historiasta

dav

Ankkaan ei ole blogissa vielä juuri uppouduttukaan. Sattumalta käsiini eksyi legendaarisen järkälekokoomasarjan osa Minä, Roope-setä. Toistakymmentä Carl Barks-klassikkoa samoissa kansissa on tuhti paketti, ja mukana on myös harvemmin muualla julkaistuja tarinoita. Valkokantiset Minä-kirjat ovat monen muistoissa: ne eivät mahtuneet oikein mihinkään hyllyyn, olivat mahdottomia kuljettaa mukana ja lukeminenkin vaatii tukitason. Kai näiden kohdalla on haluttu saada aikaan mielikuva definitiivisestä teoksesta. Jälkikäteen tarkasteltuna Minä, Roope-setä kuitenkin sisältää paljon ilmeisiä heikkouksia.

Nykylukija on tottunut odottamaan Ankaltaan laatua. Paperi, painojälki ja suomennokset ovat myöhemmissä kokoelmissa huippuunsa hiottuja. Barksin viitteet ja juonet on pyritty tuomaan kaikessa monipuolisuudessaan ja taidollisuudessaan suomalaisten lukijoiden ulottuville. 1970-luvulla aloitetussa Minä-sarjassa tällaisilla asioilla ei vielä ollut niin väliä. Tunnetuimmat esimerkit tästä ovat tietysti leikellyt tarinat, joista on poistettu ruutu sieltä, toinen täältä, ja loput paloiteltu uudestaan sopimaan massiivisille sivuille. Jouluun Karhuvuorella on lopun jälkeen heitetty yksi rivi jotain aivan ihmeellistä tarinaan liittymätöntä. Barksin sommitteluista ja tilankäytöstä näissä versioissa ei siis paljonkaan pääse nauttimaan.

dav
Ainakaan minun muissa versioissani Joulusta Karhuvuorella ei ole tällaista autovitsiä lopussa?
dav
Ei ole Barksia tämä.

Lisäksi väritys on 70-80-lukujen taskareista ja akkareista tuttua nelivärikamaa. Värit osuvat suurin piirtein sinne päin, joissain kohdissa ne ovat niin tummat että tekstiä ei erota, ja toisaalla hahmojen vaatteet tai ruumiinosat sulautuvat nätisti yksivärisiin ruutujen taustoihin. Lisäksi hämmentävä yksityiskohta on kuvituksen tussaus. Barksin viivan tunnistaa, mutta välillä silmiä joutuu siristelemään. Osa ruuduista näyttää siltä, kuin alkuperäisen viivan päälle olisi (mahdollisesti kuvat tuhonneen värityksen vuoksi) jouduttu tussaamaan vahvistusta, ja niissä kynä on osunut ”tarpeeksi lähelle”. Myös tarinoiden alkujen ruutusuurennoksista näkee, että näitä blow-uppeja ei ole haettu alkuperäisluonnoksista, vaan Joku Paikallinen Taiteilija on toisintanut kuvat omaa tulkintaansa käyttäen. Ns. esinäytös-fiilis pääsee siis hiipimään välillä ylle kuvituksen laatua ihmetellessä.

Tarinat ovat toki tuttua Barks-laatua. Tosin mukaan ei ole valittu ainoastaan sitä hiotuinta timanttia, vaan kirjan mukana pääsee seuraamaan niin Barksin tarinoiden kuin kuvituksenkin kehitystä. Mukana on paljon Roopen alkupään tarinoita, joissa motiivina on usein jokin hahmolle myöhemmin epätyypillinen piirre, kuten kilpailu rikkaimman tittelistä, tai halu mahtailla muille silmäätekeville. Tästä näkökulmasta Minä, Roope-setä on mielenkiintoinen tapa tarkastella Barksin suhtautumista Roopeen ja tämän sielunelämään, sekä sen kehitystä tarina tarinalta.  Tietysti hupia irtoaa, perinteiseen tapaan, myös lasten kurituksesta ja muusta mukavasta 50’s-nostalgiasta. Asbestiasuihin pukeutuminen ei lakkaa naurattamasta vielä vähään aikaan.

dav
Eivätkä nämä huudahdukset lakkaa hämmentämästä. Ömm mitä? Symppasiko joku Suomi-Akkarin alkuvuosien voimanaisista natseja?

Ainakin itselleni Minä-kirjat ovat olleet ensimmäisiä askelia matkalla ”totisempaan” Ankka-fanitukseen, ja siksi niitä tulee muisteltua lämmöllä. Näin myöhemmällä iällä ja useita laadukkaampia julkaisuja nähneenä näitä on kuitenkin vaikea enää suositella juuri kenellekään. Ovathan ne komean näköisiä, ja vaikkapa mökille sopivaa lukemista, nimittäin tätä ei ihan yhdeltä istumalta ahmaista. Omassa versiossani hämäsikin lähinnä painovuosi, eli 2005. Minä, Roope-setäkin on siis elänyt menestyksekkäästi ainakin 30+ vuotta alkuperäisjulkaisunsa (1973) jälkeen. Eihän sitä tietysti lypsävää lehmää kannata lihoiksi pistää, tai jotain, mutta kyllä 2000-luvulla tarjolla on paljon parempiakin formaatteja näiden Barks-klassikoiden lukemiseen.

dav
Hieman epätyypillistä Roope-setää

Hauskimmiksi tarinoiksi kokonaisuudesta nousevat realismin unohtavat vetäisyt kuten Pilviä hipovat miehet ja Roope-setä: Unta vai totta. Nämä ovat harvemmin vastaantulleita tarinoita, joissa Barksin monitasoisuus tulee ilmi hienosti. Samaten kirjan kattavalla esipuheella on ansionsa, vaikka sekään ei nykytiedon valossa paljon ennenkuulumatonta infoa tarjoile. Jokseenkin selittämättömästi esipuheeseen on sisällytetty mukaan transskripti puolikkaasta Roope-animaatiosta, jossa pohatta opettaa rahan ja talouden perusteita veljenpojille. Näitä selittämättömyyksiä on muitakin, kuten kirjan viimeiseksi tarinaksi valittu Aku Ankka ja merirosvon kulta, jossa Roopea ei nähdä. Syy on yksinkertaisesti se, että kyseessä on Barksin ihkaensimmäinen ankkatarina, joten Roopen syntyyn oli vielä aikaa useampi vuosi. En tiedä, mitä kohtalaisen kankealla ja epäbarksmaisella tarinalla on kirjassa tekemistä, mutta tulipahan luettua. Nyt voikin miettiä, mihin tämän monoliitin sijoittaisi, kun ei se hyllyynkään mahdu. Kai siitä jonkun kahvipöydän saisi.

Arvosana: 39/100 (Tarinat 85/100, kaikki muu 20/100)

Minä, Roope-setä
Carl Barks, käsikirjoitus ja kuvitus
Sanoma
Hinta Suomessa n. 50 €

dav
Parhaimmillaan värityksen laatu tekee teksteistä lukukelvottomia
Mainokset

Yksi vastaus artikkeliiin “Arvio: Minä, Roope-setä – Reliikki nelivärisestä historiasta

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

w

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s