En ole lukenut uutta Ryhmä-X:ää vuosikausiin. Mutanttitarpeeni ovat tyydyttyneet Chris Claremontin ja John Byrnen vanhojen klassikoiden selailulla uudestaan ja uudestaan. Harppaus Xenogenesikseen on siis melkoinen. 2010-2011 Yhdysvalloissa ilmestynyt viisiosainen tarina kertoo nykyisen Ryhmä-X:än otteista ja siinä on nähtävissä jo merkkejä Marvel-yhtiön 2010-luvun suunnanmuutoksesta. Tarinan takana ovat käsikirjoittaja Warren Ellis ja kuvittaja Kaare Andrews. Suoraan tähän tarinaan ilman kontekstia sukeltavalle lukijalle (kuten minä) tästä tarinasta vahvimmin jää mieleen kuvitus. Andrewsin jälki on samaan aikaan kumimaisen piirrettymäistä ja mahtailevan macho-jyhkeää. Se on äärimmäisyyksien kanssa pelaamista. Ellisin tarinassa on kivoja elementtejä ja viittauksia menneeseen, mutta viiden lehden mittainen stoori ei pääse kovinkaan syvälle pintansa alle.
Xenogenesis alkaa tilanteesta, jossa afrikkalaisen Mbangawin valtioon on alkanut syntyä vauvoja, joilla vaikuttaa olevan mutanttimaisia voimia. Kuten hyvin tiedetään, mutanttigeeni ilmenee vasta murrosiässä, joten tilanne on erikoinen. Ryhmä-X, eli tässä kirjassa Kyklooppi, Wolverine, Peto, Storm, Emma Frost ja Panssari, matkustavat Mbangawiin selvittämään, onko kyse todella mutanteista vai jostain muusta. Tarinassa mielenkiintoista on kuvitteellisen valtion miljöö, joka ammentaa modernista afrikkalaisesta kaupunkikuvasta. Vaikka Mbangawi on feikki-afrikka-nimenä melko juntti, Ellis tuntuu tiedostavan tämän ja tekee parhaansa näyttääkseen paikallista ympäristöä uskottavasti ilman tarpeetonta stereotypisointia. Ekstrana kirjasta löytyvässä 1. numeron käsikirjoituksessa Ellis tuskaileekin vähemmän hienovaraisen sarjishistorian painoa mm. juuri valtion nimessä.
Kuten supersankarisarjiksissa on tapana, hommat eskaloituvat melko nopeasti. Soppaan esitellään yllättävä viite menneestä Marvel-loresta Jim Jaspersin ja Vimma-metsästäjien muodossa. Hauskana yhteensattumana nämä hahmot tulivat itselleni vähän aikaa sitten tutuiksi 35 vuotta sitten julkaisuista Kapteeni Britannia –sarjakuvista. Tärkein Ryhmä-X:n välinen jännite (joita täytyy aina olla) on Emma Frostin asema muihin tiimipelaajiin verrattuna. Mitään ihmeellistä tähän asetelmaan ei sisälly, vaan ihan peruskyräilystä on kyse. Frost on kuitenkin kirjan mielenkiintoisin yksilö, ja Ellis antaa hänelle myös tarinassa eniten tilaa ja ns. näytön paikkoja.
Andrewsin kuvitus sitten oma lukunsa. Se tekee kirjasta mieleenjäävän, mutta myös puuduttavan luettavan. Andrews hyödyntää paljon isoja ruutuja ja ahtaita rajauksia, joissa hahmot täyttävät tilan laidasta laitaan. Hänen tyylinsä on suuruuden ekonomiaa, jossa hahmojen ja tapahtumien täytyy vyöryä lukijan päälle vastustamattomasti. Miehet ovat aivan valtavia könttejä, ja naiset puolestaan täysin jessicarabbit-mitoissa. Pedosta ei Andrewsin käsittelyssä juurikaan ole jäljellä leikkisiä tai sympaattisia piirteitä, ja seksuaalisesti provosoivan Emma Frostin hahmon kohdalla Andrews antaa mopon lähteä käsistä ihan huoletta, jopa vaivaantumiseen asti. Joo, ymmärrän että pointtina on osoittaa Emman tietoinen Ryhmä-X:n kiusoittelu ja manipulointi, mutta homma meinaa mennä välillä absudiksi.
Andrewsin jälki toimii parhaiten toimintakohtauksissa, joissa tyylin päällekäyvyys toimii samoin kuin poukkoileva kamera: kun kaikki eivät käytä sitä, eikä kukaan koko ajan, tehokeino tuo hyvää kaaoksen tuntua. Liika olisi liikaa, mutta tässä annoksessa kaoottisuus on paikallaan. Mätön aikanakin suurin harmituksen aihe ovat möhkälemäiset hahmot hakkaamassa toisiaan niin, että millään ei ole mitään väliä. Vähän kuin kuusi Hulkia tappelisi kuuden Möykyn kanssa. Nyansseja olisi kiva saada mäiskeeseenkin edes hieman.
En tiedä millä perustein Egmont nykyään valitsee suomennettaviksi asti pääsevät Ryhmä-X –tarinat, mutta varmaan hommalla on jotain tekemistä jenkkien myyntilukujen ja odotetun suosion välillä. Xenogenesis voi näistä näkökulmista olla ymmärrettävä julkaisuvalinta, mutta irrallisena tarinana sen pistäminen koviin kansiin hämmentää. Edeltävä osa Aavelaatikko on sekin julkaistu suomeksi, mutta näin ohuet stoorikokonaisuudet tuntuvat loppuvan ennen kuin ehtivät alkaakaan. Ellis ja Andrews rakentavat Xenogenesiksen juonta huolella, ja koko vyyhti purkautuu lopulta niin nopeasti, että itse jäin ihmettelemään mitä tässä oikein tapahtuikaan, vai tapahtuiko mitään.
Xenogenesikselle olisi toivonut lisää mittaa, jotta tarina olisi päässyt kehittymään kunnolla. Toisaalta Andrewsin läkähdyttävä kuvitus ei ensikosketuksen perusteella salli kovin pitkiä sessareita tarinoiden parissa, joten on vaikea sanoa olisiko enempi ollut liikaa. Nykymitassaan Xenogenesis on ihan ok, mutta ei jää mieleen mitenkään poikkeuksellisena tarinakokonaisuutena.
Arvosana: 60/100
X-Men: Xenogenesis
Warren Ellis, käsikirjoitus – Kaare Andrews, kuvitus
Egmont Kustannus
Hinta Suomessa 25-35 €
PS. Kirjan lopusta löytyy tosiaan kuvakäsikirjoitus ensimmäisestä numerosta. Nämä ovat aina mielenkiintoista luettavaa, tosin lähinnä käsikirjoittajan sivuhuomioiden ja kommenttien vuoksi. Ellis kommentoi tapahtumia melko vähän, mutta sivut kannattaa silti selata loppuun asti.
Hyllyy 