Arvio: Indian Summer/Intiaanikesä – Hirveä ja kaunis, kuitenkin enemmän hirveä

Tapahtuma- ja ajatusketju tämän sarjiksen kanssa meni suunnilleen näin: bongaa sarjis kierrätyskeskuksen hyllystä maltilliseen hintaan – jes, kävipä tuuri, tämän suomenkielinen versiohan maksaa viittäkymppiä divareissa – tämä on kyllä toisaalta Manaraa, että katsotaan nyt sitten onko siinä mitään järkeä vaikka Pratt onkin käsikirjoittaja – jo nimi vihjaa, että tämä ei ehkä ole teemoiltaan ja kieleltään moderni teos – jahas, tässä onkin aikamoinen meininki – apua, mitä tästä voi kirjoittaa olematta ihan setä – ehkä tässä kuitenkin on jotain toivoa. Ja näin päädymme tähän. Hugo Prattin käsikirjoittama ja Milo Manaran kuvittama Indian Summer elikkäs Intiaanikesä on kertomus 1600-luvun Amerikasta, jossa alkuperäisasukkaat ja ensimmäiset puritaanit joutuvat vastakkain vähän kuin tahtomattaan. Lisäksi se on lähestulkoon tutkielma seksuaalisen väkivallan eri muodoista noissa yhteisöissä ja tuossa ajassa. Loppua kohti tuntuu siltä, että itse asiassa tässä sarjakuvassa on ihan fiksua ja kunnioittavaakin aiheiden käsittelyä. Mutta samaan aikaan toki on juuri todistanut sivukaupalla Manaran aiheeseen aivan uskomattoman sopimattomia pornokuvituksia. No, maailman tyylitajuttomimman sarjakuvapiirtäjän titteli on ansaittava, teos teoksen jälkeen aina uudestaan, ja Manara on totisesti sitoutunut tätä mestaruusvyötä puolustamaan (esimerkkejä löytyy täältä, rullaile tai hyppää kohtaan Sarjisaiheisia Instagram-tilejä –> Milo Manara).

Ja koska tämä on Manaran sarjis, niin tietäkäätten että alastomuutta ja seksiä on myöhemmissä kuvanäytteissä luvassa!

Kertomuksen keskiössä on puritaaniyhteisön ulkopuolella elävä Lewisin uudisraivaajaperhe. Talon matriarkka Abigailin kanssa taloa metsän keskellä asuvat lapset Elijah, Abner, Phyllis ja Jeremiah. Tarina tekee selväksi heti ensimmäisillä aukeamilla, millaisessa maailmassa liikutaan, kun kirjan ensimmäinen raiskaus laittaa tapahtumat liikkeeseen. Abner todistaa etäältä, kuinka kaksi intiaanisoturia nappaa ja raiskaa kotoaan kauas eksyneen uudisraivaajatytön. Abner ampuu molemmat soturit ja pelastaa tytön kotitaloonsa. Kaikki Lewisin perheessä tietävät, että vaikka normaalisti he ovat eläneet rauhallisesti paikallisheimon kanssa rinnan, tulee tällaisesta teosta väistämättä seuraamuksia. Ja kun soppaan sekoittuvat vielä tyttöä etsimään tulleet läheisen New Canaanin kylän soturit, ovat ainekset väkivallan kierteeseen valmiit. Uudisraivaajien ja alkuperäisasukkaiden yhteenotot alkavat pienestä ja kasvavat kirjan aikana täydeksi sodaksi.

Samaan aikaan kaiken järjettömyyttä alleviivataan kakkosjuonella, jossa New Canaanin valtaapitävät uskonnolliset johtajat ovat kahdessa polvessa häikäilemättömiä seksuaalisaalistajia. Isä ja poika ovat groomanneet ja raiskanneet yhteisöön tulleita nuoria naisia vuosien ajan, eikä kukaan korvaansa lotkauta. Lewisin perhe on suljettu New Canaanin ulkopuolelle väitetyn kevytkenkäisyytensä vuoksi, mutta porttien sisäpuolella kylän päällysmiehet tekevät mitä vain kenelle vain. Intiaanikesä pohtii seksiä, valtaa ja väkivaltaa moninaisten hahmojensa kautta. Jokainen suhtautuu seksuaalisuuteen eri tavoin: mukana on seksiä absoluuttisen pahantahtoisesti käyttäviä, maailman menoon kyynistyneitä ja hiljaisesti kaiken hyväksyviä; kirkasotsaisia, lähes epäseksuaalisia hahmoja; seksuaalisuuttaan syleileviä hahmoja ja degeneroituneita runkkareita. Intiaanikesän suurin ansio on, miten ymmärtävästi ja tyylikkäästi Pratt kirjoittaa ristiriitaisia ja hyvin erilaisia hahmoja tarinaan. Sarjakuvan aikana ei usko, että näin rumasta tarinasta voidaan päästä kunnialla ulos, mutta lopussa Pratt saa aikaan yllättävän kauniin ja hartaan kokonaisuuden.

Samanlainen ansio ei sitten ole Manaran kuvitus. Tai siis siinä mielessä toki on, että kuvitus on upeaa. Alun rannalla tapahtuva raiskausjakso tuntuu niin väärältä, koska se on niin kauniisti kuvattu. Ja sama koskee tarinaa muutenkin – Manaralla ei ole minkäänlaista, siis minkäänlaista, tajua siitä mihin sävyyn millaisiakin kohtauksia pitäisi kuvata. Naishahmot erottaa taas kerran lähinnä hiusten väristä, leningit eivät meinaa pysyä päällä hengenhädässäkään, ja raiskauskohtausten kuvituksessa on aivan täysin pornografinen meininki. Manara osaa kuvakerronnan ja tunnelmien luomisen, ja sitten pilaa aivan kaiken lätkäisemällä tissit tiskiin joka paikassa, riippumatta tunnelmasta.

Ja jälleen kerran, korostetaan että Hyllyyssä arvostetaan pornografista sarjakuvaa ja sen tekijöitä erittäin korkealle. Porno on upea ja hyvinvointia lisäävä juttu, ja sitä halutaan täällä nostaa esiin säännöllisesti. Mutta et sinä Milo nyt herran tähden tee tällaisesta monisukupolvisesta seksuaalisen väkivallan tragediasta mitään masturbaatiomatskua. Aihe olisi vaikea käsiteltävä hienotunteisuuteen pyrkivällekin tekijälle, mutta Manara puskee jälleen posliinikauppaan sisään karmit kaulassa ja jättää jälkeensä täydellisen tuhon. En minä jotenkin osaa kuin ihastella näin totaalista tyylitajuttomuutta. Ja siksi varmaan Manaran pariin kerta toisensa jälkeen palaankin – mitä aivan älytöntä se vanha runkkari nyt on päätynyt pistämään paperille taiteen nimissä. Koska aivan täyttä uudisraivaajien hurskasteluahan minun olisi tässä Manaraa paheksua samalla kuin tiesin aivan hyvin, mitä odottaa silloin kun kirjan päätin ostaa. Jokin tässä mauttomuudessa kiehtoo, en tiedä mikä.

Intiaanikesän pelastaa kuitenkin Prattin kokonaisuuden hallinta. Väkivaltainen tragedia nivotaan osaksi vuosisatojen takaista kronikkaa ja saadaan se kuulostamaan yhdeltä hetkeltä historiassa. Eikä tietenkään voi sanoa, että toinen tekijä olisi läpeensä hyvä ja toinen paha – Pratt ja Manara ovat varmasti vaikuttaneet toisiinsa, eikä toista voisi tässä teoksessa olla ilman toista. Eli käsikirjoituksen parempia puolia täytyy tunnustaa myös Manaran tyylikkäälle kerronnalle, ja toisaalta noita totaalisen sävysokeita “seksi”kohtauksia pitää laittaa myös Prattin niskoille. Kiinnostava Intiaanikesä kiistatta on, ja sen tarinassa on paljon koettavaa ja tunnettavaa. Kokonaisuutena en oikein voi suositella tällaista matskua kenellekään, mutta kun tiedätte, mitä odottaa, voinette tehdä omat päätöksenne lukemisesta. Minä olin lopulta Intiaanikesästä positiivisesti yllättynyt, ja samalla kyynisesti en lainkaan yllättynyt. On kai sekin sarjakuvalta jonkinlainen saavutus.