Arvio: When I Arrived at the Castle – Upean näköinen kauhupala ei aivan pääse lentoon

Piti ihan käydä laskemassa: viimeksi, kun kirjoitin Emily Carrollin sarjakuvasta, oli se blogin kaikkien aikojen 42. teksti. Nyt ollaan viidensadan paremmalla puolella, ja vihdoin olen päässyt uudestaan Carrollin pariin. Ei siinä muuten olisi kai mitään ihmeellistä, mutta pidin siitä edellisestä Carrollista, Through the Woodsista, aikanaan ihan mahdottoman paljon. Jopa niin paljon, että aika on saattanut kullata muistoja välissä. Yleensä, jos löydän tekijän josta pidän, ahmaisen suht lyhyeen aikaan useamman teoksen, mutta Carrollin kanssa on kypsytelty toisen sarjiksen lukemista ujot seitsemän ja puoli vuotta. 2019 ilmestynyt When I Arrived at the Castle on tyylillisesti monella tapaa samanlainen kuin Through the Woods, sikäli mikäli muistan. Ihan samanlaista, vuosikausia kestävää vaikutusta se kuitenkaan ei tehnyt, sen voin sanoa jo nyt.

Arvio: Through the Woods – Karmivan kaunis

Ai  että, ai että. Olen muutamaan otteeseen valitellut, että kauhuksi luokitellut sarjakuvat eivät oikein tunnu kauhulta. Ne voivat olla nyrjähtäneitä, synkkiä tai raakoja, mutta oikea kauhu jää useimmiten uupumaan. Nyt eteen sattui kuitenkin toista maata oleva teos. Emily Carrollin kauhutarinakokoelma Through the Woods on aitoa kauhua, jossa tunnelma kasvaa ja tiivistyy, ja lukija pääsee kokemaan jopa aitoa sivunkääntämiskuumotusta. Viisi novellimaista kauhutarinaa sekä lyhyet intro ja loppunäytös ovat tyylitajuista perinteistä kauhua. Mukana ovat lähes kaikki klassiset elementit: hirviöt, aaveet, murhat, metsä, yksinäisyys, salailu ja niin edelleen. Vaikka väkivallalla ei näissä tarinoissa mässäillä, niin kevyestä kamasta ei ole kyse. Carroll tuntee kauhunsa ja osaa ammentaa konventioista tuoreita ja nautinnollisia pelon tunteita.