Arvio: Whoa Nellie! – Tämä paalujuntta ei tärähdä aivan toivotusti

Pidempiaikaiset lukijat saattavat muistaa, että sydämessäni on erityinen paikka showpainille ja showpainiaiheisille sarjakuville. Jopa siinä määrin, että niille on Hyllyyssä ihan oma Rässling-täginsä. Rässling-aiheisia sarjakuvia kuitenkin tulee vastaan suht harvoin. Eli jos teillä on hyviä tärppejä, joita saa käsiinsä suht helposti, otan vinkkejä mieluusti vastaan. Erityisesti olen kaivannut naisrässlingistä kertovia sarjakuvia, ja niiden kanssa ollaan jo melko marginaalisessa aiheessa. Nyt on kuitenkin sitä hyvää tarjolla: Jaime Hernandezin Whoa Nellie! on aiheeltaan minulle täydellinen sarjakuva. Hernandezin elämäntyö on latinoelämää Yhdysvalloissa kuvaava, vuosikymmeniä jatkunut Love & Rockets -sarja, jonka spin-offina Whoa Nellietä voidaan käsittääkseni pitää. En ole itse tutustunut Love & Rocketsiin sen enempää, mutta Kvaak.fissä julkaistiin aiheesta juuri erittäin kattava katsaus. Valitettavasti, täydellisestä aiheesta ja rikkaasta sarjakuvamaailmasta huolimatta Whoa Nellie on pikkuisen pettymys. Se, mitä sanotaan on juuri se mitä toivon, mutta miten se sanotaan ei tehnyt minuun vaikutusta.

Arvio: Roughneck – Selkeitä vahvuuksia, selkeitä heikkouksia, valitse niistä

Kylläpäs jotenkin helpotti. Olen aiemmin yrittänyt pariinkin otteeseen päästä sisään kehutun sarjakuvantekijä Jeff Lemiren töihin, mutta valitut näytteet eivät ole täysin vakuuttaneet. Olin jo puolihyväksynyt asiain tilaksi sen, että Lemiren kehutut työtä olisi joko skipattava tai nautittava suolahippusen kanssa. Fiilis kuitenkin muuttui, kun sain luettua 2017 ilmestyneen Roughneckin, Lemiren soolosuorituksen itseluotujen hahmojen kanssa. Tämä oli hyvä sarjakuva, vihdoinkin. Ei virheetön eikä unohtumaton, mutta selkeä todiste siitä, että Jeff Lemirellä ja minulla voi sittenkin olla yhteistä tulevaisuutta. Kirjastosta kannattaa jatkossakin kantaa kotiin silmiin osuvat Lemiret, hurraa! Kirjan teemoissa itsessään ei sitten hurraamista olekaan. Roughneck on kyyninen ja kova kertomus vanhempiensa rikkomista lapsista, joille aikuisten ihmisten tavalla eläminen on ihan kauhean vaikeaa, ellei jopa mahdotonta. Juoni ei sisällä yllätyksiä ja on ratkaisuissaan erittäin suoraviivainen, mutta Lemire kertoo tarinan kiehtovasti, riittävän rauhallisesti ja hahmoja rakentaen. Roughneckillä ei ole kiire, ja siinä on sisältöä juuri sopivasti. Lisäksi Lemiren piirrosjälki ja elokuvalliset rajaukset toimivat tässä kirjassa erityisen hienosti.

Arvio: Fence vol. 1 – Perusvarma suorittaja ei kestä hengähdystaukoja

Kun en kauheasti japanilaisen sarjakuvan maailmaa tunne, niin en uskalla sataprosenttisella varmuudella julistaa, mutta ymmärtääkseni urheilumanga ja -anime ovat ihan elinvoimainen alagenre. Ja sikäli mikäli edelleen olen ymmärtänyt oikein, tarina toistuu useasti melko samanlaisena altavastaajan kasvukertomuksena. Kun siis sanon, että kilpamiekkailun maailmaan sijoittuva Fence ammentaa Karate Kidin ja Rockyn perinteestä, niin mangaa lukeneelle tuoreempaakin verrokkimatskua voisi olla tarjolla. Oli miten oli, nuo muinaiset urheiluleffat tulivat mieleeni lähinnä siitä syystä, että Fence ei lajivalintansa lisäksi tarjoa auringon alle mitään uutta. Se ei ole pelkästään negatiivinen asia, sillä kilvoittelu ja kasvutarinat ovat hyvää matskua draamalle ihan samalla tavalla nykypäivänä kuin 40 vuotta sitten. Ja kyllähän Fenceäkin ihan hyvillä mielin lukee, mutta veikkaan, että tarinan tahmainen eteneminen tappaa silti innostukseni huomattavasti ennen kuin sarja ehtii päättymään.

Arvio: Andre the Giant – Life and legend

Punainen rantu courtesy of your friendly neighbourhood library

Amerikkalainen vapaapaini on Suomessa suht tuntematonta harrastajapiirien ulkopuolella, ja siitä puhutaan monilla nimillä. Kyse on siis tv-viihteestä. Smackdownista. Siitä, missä Stone Cold iskee Stunnereita ja juo kaljaa matsien aikana, Undertaker nousee kuolleista ja Hulk Hogan hulk-uppaa joka matsissa voittoon. On puhuttu showpainista, pellepainista, wrestlingistä ja ties mistä. Itse käytän lajin luonteelle sopivan hienostunutta termiä rässlinki. Andre the Giant oli rässlingin 70- ja 80-luvun suurimpia nimiä. Harvinaista kasvuhormonin liikatuotantoa sairastanut Andre oli valtava hahmo niin fyysisesti kuin legendaltaankin. Box Brownin kirjoittama ja kuvittama Andre the Giant: Life and legend kertoo Andren elämäntarinaa anekdoottien kautta yrittäen painaa kirjan sivuille jonkinlaisen jäljen Andren suuruudesta.