Arvio: Memento mori – Niin paljon niin vähällä

Memento mori on varmastikin kehujen, mediakeskustelun ja myyntien määrällä mitattuna viime vuoden kotimainen sarjakuvatapaus. Siihen on myös erittäin hyvät syyt, nimittäin Tiitu Takalo on niin hyvä sarjakuvantekijä. Hän on hyvä samalla vähän selittämättömällä tavalla kuin Cyril Pedrosa. En koko ajan ihan ymmärrä, miksi tunnen lukiessani niin kuin tunnen, mutta en myöskään kyseenalaista sitä tippaakaan. Memento mori tekee tämän hyvin selväksi alkupuoliskollaan, joka on sellaista herkkien aivokohtien akuhierontaa että olo tuntuu välillä emotionaalisesti lähinnä mankeloidulta. Kirjan rytmi on vähän hassu, sillä loppupuolisko on sitten huomattavasti seesteisempi kokemus, jopa vaisu ajoittain. Siihenkin on aivan ymmärrettävät ja hyvät syyt, enkä tiedä, olisiko kirjaa voinut muulla tavoin toteuttaakaan. Ja olisi aika helvetin typerää väittää, että tietäisin Tiitu Takaloa paremmin. Hän on niin hyvä sarjakuvantekijä.

Arvio: Minä, Mikko ja Annikki – Lämminhenkinen kotiseuturakkaustarina

En oikein tiedä, mitä ajattelisin omaelämäkerrallisista sarjakuvista. Niitä on luettu tässäkin blogissa jo jokunen, ja tuntuu siltä, että sarjakuva taidemuotona houkuttelee pariinsa paljon omaelämäkerrallista kerrontaa. Toisaalta pienimuotoisuus ja samaistuttavuus kiehtoo, mutta toisaalta omaelämäkerrallisuus tuottaa paljon melko samankaltaista tavaraa. Jokainen tarina on toki yksilöllinen, mutta teemat ja havainnot ovat lopulta samasta puusta veistettyjä. Kuitenkin, silloin kun tekijä löytää omaelämäkerralliseen tarinaansa selkeän kulman, laajemman kontekstin ja perusteen tarinansa merkittävyyteen myös lukijalle, on paketti herkästi hurmaava. Tiitu Takalon Minä, Mikko ja Annikki on tällainen tarina. Takalon siihenastinen pääteos parin vuoden takaa kertoo tarinan Tampereesta ja rakkaudesta. Kertomus on perinteinen rakkaustarina Takalon ja hänen puolisonsa Mikon välillä, mutta vielä enemmän se on rakkauskirje Tampereelle ja ennen kaikkea Annikin puukorttelille Tammelan kaupunginosassa.