Arvio: Blast 2-4 – Raju, ruma ja synkkä huippusarjis

Mulla on tällä hetkellä pieni puhelimen ja läppärin siirtymävaihe menossa, joten kuvat on välillä valitettavasti vähän tällaisia. Koettakaa kestää!

Kun kirjoitin arviota Manu Larcenetin ensimmäisestä Blast-sarjakuvan osasta, ounastelin moneen otteeseen, että tarinan sävy saattaisi muuttua vielä tavalla joka vaikuttaisi kokonaisuuden tulkintaan merkittävästi. Ensimmäisessä osassa päähuomion vei tietynlainen värittynyt sympatia päähenkilö Polza Mancinin itsensäetsimismatkaa kohtaan. Tällöinkään sarjakuvassa ei voinut täysin tuudittautua tunnelmoimaan, mutta yhä vaikeammaksi se kävi myöhemmissä osissa. Kakkoskirja Pyhän diilerin ilmestys tuo tarinaan paljon nihilistisemmän sävyn ja elämän rumia puolia, kolmoskirja Päätä pahkaa tekee lukemisesta osittain jo epämiellyttävää, ja neloskirja Toivottavasti buddhalaiset ovat väärässä moukaroi lukijan emotionaalista palleaa täysin armotta. Lopulta Blastista jää lähes yliajettu olo. Sen lukeminen ei tuntunut kivalta, mutta sen pariin haluaa silti palata uudestaan, niin koukuttava ja hyvä se on.

Jatka lukemista ”Arvio: Blast 2-4 – Raju, ruma ja synkkä huippusarjis”

Arvio: Läskimooses – On

Luin viime syksyn megalomaanisinta sarjakuvajulkaisua, Matti Hagelbergin koottua Läskimooses-laitosta, varmaan yhteensä noin kolmen kuukauden ajan. Melkein 1500-sivuinen kolmikko kirjoja kokoaa yhteen vuosina 2012-2020 ilmestyneet Läskimooses-lehdet. Ensimmäinen osa on nimeltään Maailman kirkas aamunkoitto, toinen Päivän tuoksuvalla hetkellä ja kolmas Here comes trouble. Tämä on varmaankin kunnianhimoisin yksittäinen sarjakuvajulkaisu Suomessa koskaan, enkä ymmärrä, miten se voi edelleen maksaa vain 55 euroa. Olisin pulittanut kaksi kertaa tuon verran aivan mukisematta. Läskimooses on ansaitusti saanut kotimaiseksi sarjakuvaksi myös paljon mediahuomiota, ja arvioita on julkaistu laajasti. Sitä enemmän kuumottikin, kun vielä toisen kirjan lopuillakin tuntui siltä, ettei minulla ole tästä kamalasti mitään sanottavaa. No, kolmannen kirjan alkupuolella suurempi kuva alkoi hahmottua ja asioihin saatiin järjestys. On minulla Läskimooseksesta jotain sanottavaa, mutta ehkä tällaisen teoksen tärkein vaikutus on sen puhdas olemassaolo.Siitä saa pitää tai olla pitämättä, mutta nimensä planeetan mukaisesti se on monoliitti, jo syntyessään. Joskus se on kauempana ja joskus lähempänä, mutta alati taustalla. Darkseid is, Läskimooses on.

Jatka lukemista ”Arvio: Läskimooses – On”

Arvio: Kotolan mies ja Loinen – Tämä taide pakenee otteestani

Yksi lukuisista sokeista pisteistäni kotimaisessa sarjakuvassa on ollut jo pitkään Marko Turunen. Nimi nousee esiin säännöllisesti, yleensä erittäin kehuvassa ja kiittävässä sävyssä, mutta parin teoksen nimiä lukuunottamatta en ole tiennyt lainkaan, mistä Turusen sarjakuvissa on kyse. Tilaisuus paikata aukkoa tuli eteen kun Turunen julkaisi uuden Kotolan mies ja Loinen -teoksensa. Se kiinnitti huomioni tekijän lisäksi myös silkalla koollaan: yli 400-sivuinen järkäle kotimaisessa sarjakuvassa on aina ilahduttava näky. Tässä mitassa Turusen tyylistä ja maailmankatsomuksesta saisi varmaan jo jonkinlaisen käsityksen? No, jonkinlaisen joo. Pääosin Kotolan mies ja Loinen aiheutti kuitenkin hämmennystä ja herätti enemmän kysymyksiä kuin vastauksia. Kiinnostavaa? Kyllä. Hyvää vai huonoa? En edelleenkään tiedä.

Jatka lukemista ”Arvio: Kotolan mies ja Loinen – Tämä taide pakenee otteestani”

Arvio: Usagi Yojimbo 2 – Ärjyvän lohikäärmeen salaliitto

Jokainen miekan joskus elämässään itselleen valmistanut minkään väärti sepänpuolikas tietää, että on taottava kun rauta on kuumaa. Sen on hoksannut myös sarjiskustantamo Zum Teufel, joka ei jäänyt Usagi Yojimbon ykköskokoelman suosion myötä laakereilleen lepäämään, vaan puskee kakkososaa ulos jo nyt. Samuraijäniksen seikkailujen saattaminen suomeksi oli ehdottomasti kulttuuriteko, joka sai mielestäni sarjispiireissä myös ansaittua huomiota. Ironista toki on samaan aikaan se, että sarjan tekijä Stan Sakai vasta käynnisteli konettaan, ja todellinen Usagi-kokemus saavutetaan vasta useamman kirjan myötä. Kakkososa Ärjyvän lohikäärmeen salaliitto pääsee jo syventämään Usagi Yojimbon maailmaa ja opettamaan lukijalle sen sääntöjä. Toivon todella, että tämäkin kirja löytää yleisönsä, sillä lukemisen pelkkään ykköskirjaan jättäminen on vähän kuin kattaisi pöydän istumatta koskaan aterialle.

Jatka lukemista ”Arvio: Usagi Yojimbo 2 – Ärjyvän lohikäärmeen salaliitto”

Arvio: Huojuva torni – Aikakausien välinen vuoropuhelu yhteyden etsimisestä

Olen sanonut väsymykseen asti, ja tulen sanomaan vastakin, mutta onpa taas suomalainen sarjakuva ilahduttavan monipuolista, idearikasta ja laadukasta. Uusia, kiinnostavia avauksia ja monipuolisia kertomuksia tulee pihalle harva se viikko. Tällä kertaa ihastusta herättää Tessa Astren käsikirjoittama ja Aapo Kukon ja Niko-Petteri Nivan kuvittama punk-draama Huojuva torni. Kahdessa ajassa liikkuva kertomus saa erityistehoa kahdesta kuvittajasta, jotka pääosin jakavat vastuun ajallisesti toisen kuvatessa menneisyyttä ja toisen nykyisyyttä. Kerronta aiheuttaa välillä myös hämmennystä ja päänsärkyä, mutta on silti luova, vaikuttava ja mieleenjäävä tapa kertoa tarinaa. Huojuvan tornin kunnianhimo on muutenkin kohdillaan, mikä ajoittain näyttäytyy suoraan sieluun iskeytyvänä tunnelmana ja ajoittain lukemisen turhauttavana raskautena.

Jatka lukemista ”Arvio: Huojuva torni – Aikakausien välinen vuoropuhelu yhteyden etsimisestä”

Arvio: Pekurinen – Historia kohtaa nykyajan ja Kafka Chuck Jonesin

Ja edelleen ollaan syksyn kotimaisella uutuuslaarilla. Täytyy sanoa, että Jarkko Räihän elämäkertateos Pekurinen oli etukäteen aihepiiri-toteutus-yhdistelmällään minua tästä uutuuskattauksesta eniten kiinnostanut teos. Suomen tunnetuimmasta pasifistista ja siviilipalveluslain voimaanpainostaja Arndt Pekurisesta on toki kirjoitettu paljonkin, mutta sarjakuvaa aiheesta en ole aiemmin nähnyt. Pekurinen seuraa nimihenkilönsä elämässä pääosin parin vuoden ajanjaksoa välillä 1929-1931. Tällöin Pekurista yritettiin pakottaa asepalvelukseen monin keinoin ja pääosan ajasta lukija viettääkin Pekurisen kaverina erilaisten armeija- ja oikeuslaitospehtoorien kasvoja tuijotellen. Vakavasta ja jopa byrokraattisesta aiheesta saa selkeän kontrastin kuvituksen avulla, joka on karrikoitua ja ajoittain hieman naivistisen oloista. Lopulta Pekurinen ei nouse ihan siihen lentoon, jota siltä odotin, mutta vähintään mielenkiintoinen sarjakuva on silti kyseessä.

Jatka lukemista ”Arvio: Pekurinen – Historia kohtaa nykyajan ja Kafka Chuck Jonesin”

Arvio: Unten kaupunki – Kuolleet puutarhat 1

Jatketaan syksyn kotimaisten uutuuksien läpikäyntiä. Seuraavana postiluukusta putosi Tiia Salmelinin fantasiasarja Kuolleiden puutarhojen ykkösosa Unten kaupunki. Salmelin on julkaissut Kuolleita puutarhoja verkossa muodossa tai toisessa jo vuodesta 2007 alkaen, mutta nyt tarina on saatettu ensimmäistä kertaa myös fyysiseen muotoon. Tosin tarinan esiosa Gijonin aamunkoi ilmestyi kirjana jo pari vuotta takaperin, ja se on silloin Hyllyyssäkin luettu. Nyt julkaisussa ollaan kuitenkin siirrytty seuraavalle ammattimaisuuden ja kunnianhimon tasolle, kun itse päätarinaa on lähdetty kertomaan. Sivut ovat muuttuneet mustavalkoisista värillisiksi ja sen myötä koko tarina tuntuu rikkaammalta ja ennen kaikkea tunnelmallisemmalta. Juoni ei ehkä ehdi kirjan aikana vielä valtavan pitkälle, mutta selväksi tuntuu käyvän, millaista tarinaa Salmelin haluaa kertoa. Varmuus vakuuttaa, vaikka kaikista valinnoista en olisikaan samaa mieltä.

Jatka lukemista ”Arvio: Unten kaupunki – Kuolleet puutarhat 1”

Arvio: Satu Sammalkorpi – Melankolian auringon alla ja muita kertomuksia

Olisikohan pääteltävä, että Helsingin sarjakuvafestivaalit ovat kohta tuloillaan, kun viimeisten viikkojen aikana on postiluukusta pudonnut enemmän arvostelukappaleita kuin koko edeltävänä vuotena? No, en missään nimessä valita vaan otan kaikki julkaisut luettavaksi ja arvioitavaksi ilolla. Tämä on sitä aikaa, kun voi tehdä sellaisia löytöjä, joiden olemassaolosta ei aiemmin tiennyt mitään. Sellainen löytö on vaikkapa Mikael Salon episodisarjakuva Satu Sammalkorpi, joka ehti arvostelujonoon syksyn uutuuksista ensimmäisenä. Sarjislehti Sarjarin sivuilla ilmeisen säännöllisesti seikkaileva hahmo on nyt pistetty itselleen pyhitettyjen kansien väliin ensimmäistä kertaa. Minulle Satu Sammalkorpi ei ollut ennestään tuttu, mutta se jää ehdottomasti mieleen. Sarjakuva ei ole täysin valmis, mutta hiomattoman timantin ominaisuuksia siinä on ehdottomasti.

Jatka lukemista ”Arvio: Satu Sammalkorpi – Melankolian auringon alla ja muita kertomuksia”

Arvio: Bouncer 1&2 – Kainin silmä / Armottomien laupeus

En missään nimessä väitä, että länkkäri olisi sarjakuvan kuninkuuslaji, mutta ajoittain on silti hauska huomata, miten kovin monen ihan muista hommista tunnetun tekijän katalogistakin jonkinlainen lännenviritys löytyy. Kyllä sillä selkeästi jonkinlainen, suhteellisen monoliittinen asema sarjisten maailmassa on. Siksi kai se on houkutellut puoleensa esimerkiksi enemmänkin happoisista leffoistaan tunnettua Alejandro Jodorowskya, joka on kuvittajakumppaninsa Francois Boucqin kanssa synnyttänyt Bouncer-lännensarjan. Bouncer kertoo ajoittain paikallisen saluunan ovimiehenä työskentelevästä Bouncerista, joka ajautuu osalliseksi seikkailuihin suht kylmässä ja brutaalissa tulkinnassa villistä lännestä. Tästä päästään myös lännensarjakuvan suurimpaan haasteeseen: kun kaikki haluavat tehdä oman versiointinsa samoista aiheista niin kuin kyseessä olisi suomielokuva ja Tuntematon sotilas, miten massasta voi erottua?

Jatka lukemista ”Arvio: Bouncer 1&2 – Kainin silmä / Armottomien laupeus”

Arvio: Muodonmuutoksia – Tässä sopassa on paljon aineksia ja uniikki jälkimaku

Lissu Lehtimaja on sarjakuvantekijä, josta jotenkin odottaisin kuulevani enemmän. Sarjakuvien aiheet ovat erittäin omaperäisiä ja täyttävät muutoin suomisarjiksen kentässä aika tyhjää tilaa. Luulisi siis näistä ainakin harrastajien piirissä meuhattavan. Mutta ehkä minun tutkani on sitten jotenkin väärin suunnattu, sillä kuten Levinasin kasvot, myös Muodonmuutoksia osui silmään täysin yllättäen ja pyytämättä. Kirjoilla ei ole tekijän lisäksi kyllä juurikaan yhteistä, paitsi se, etten tiedä kenenkään ainakaan tässä maassa tekevän samanlaista kamaa. Muodonmuutoksia on novellikokoelma jonkinlaisista suomalaisuuden ydinkokemuksista ja kansallisista myyteistä. Tyylilaji on jonkinlainen spekulatiivinen satiiri, jossa todelliset ilmiöt ja epäkohdat saavat unenomaista kohtelua. Ja kaikkien novellien päähenkilöitä esittävät Ansa Ikonen ja Tauno Palo. Tuo sekametelisoppa on sen verran rikas, että novellikokoelma on juuri oikea valinta. Yhtenä pitkänä tarinana jokin häiritsevä tyylivalinta olisi voinut vesittää koko kirjaa, mutta nyt Lehtimaja pääsee kokeilemaan viitekehyksen sisällä revittelyä useaan otteeseen. Lopputulos on vähintäänkin kiehtova.

Jatka lukemista ”Arvio: Muodonmuutoksia – Tässä sopassa on paljon aineksia ja uniikki jälkimaku”