Arvio: Tšernobylin koirat – Tuore näkökulma tuttuun katastrofiin

On aina ilahduttavaa, kun joku kotimainen sarjis onnistuu hiipimään hieman tutkan alla pelkän oman skenensä ulkopuolelle, ja tuplailahduttavaa, jos sen tekijätaho ei ole aivan ilmiselvin mahdollinen. Tällaiset ehdot täyttää mielestäni Johanna Aulénin viime vuonna julkaistu debyytti Tšernobylin koirat. Maailman kuuluisimmasta ydinonnettomuudesta on toki puhuttu paljon, mutta näkökulmat ovat usein joko tuhon massiivisuutta tai neuvostojärjestelmän epäpätevyyttä päivitteleviä. Vaikka Tšernobylin koirat pelaa lopulta ihan samoilla materiaaleilla kuin kaikki muutkin aihetta käsittelevät teokset, sen näkökulma pitää teoksen mielenkiintoisena mittansa ajan. Lopputulos ei mullista ajattelua tai ravistele maailmankuvaa, mutta se on tervetullut puheenvuoro mittakaavoihin ja elämän kokoisten näkökulmien löytämiseen jättimäisten asioiden käsittelyssä.

Välimainos: Diggaatko meiningistä? Haluatko varmistaa että saat kaikki päivitykset blogista? Tilaa Hyllyyn uutiskirje!

Arvio: Eero – Rakkauden vuoksi

Eero – Rakkauden vuoksi -kokoelman ilmestymisessä on sekä hyvät että huonot puolensa. Hyvä puoli on se, että Petteri Tikkasen jo toistakymmentä vuotta jatkunut pojasta mieheksi -saaga on saanut neljä ensimmäistä osaansa yksiin kansiin, ja meikäläiset, ensimmäisestä kelkasta aikanaan jääneet, saavat näin uuden mahdollisuuden hypätä kärryille. Huono puoli on se, että Eero – Rakkauden vuoksi on nyt pois mahdollisista nimistä omille muistelmilleni. Keskitytään kuitenkin tässä arviossa noihin hyviin puoliin, ja pohditaan uusia nimimahdollisuuksia muistelmille toisessa tekstissä. Eero-sarjikset ovat aika lailla kuin sarjakuvamuotoinen, kotimainen toteutus Boyhood-elokuvasta: yksittäisinä pieniä ja sympaattisia kohtauksia kasvamisesta, yhdessä lopulta kokonainen elämä.

Arvio: Kivet kannot tähdet kuuta – Idea on mitä kiehtovin, toteutus jättää nälkäiseksi

Jos mietitään puhtaasti paperilla, niin “uusi tapa katsella muinaista suomalaista kansanperinnettä” kutittelee minun uteliaisuuttani aika herkullisella tavalla. Muinaisen suomalaisen kansanperinteen tilalla voisi olla käytännössä mikä tahansa muukin perinnetieto tai ammoisten aikojen dokumentti. Jotenkin sen oivaltaminen, että se kapea näkökulma, josta usein taaksepäin tulee katsottua on ihan kamalan rajattu näkymä siihen, mitä oikeasti joskus oli, on yksi tämän elämän rikastuttavimpia tunteita. Siihen tarpeeseen Mitja Mikael Malinin esikoisteos Kivet kannot tähdet kuuta vastaa täydellisesti. Suomalaisten ja karjalaisten kansantarujen tulkinnat sateenkaarevista näkökulmista ovat aivan erinomainen idea. Ne eivät muuta vanhoja tarinoita mitenkään, vaan ovat muistutus siitä, että riippumatta tarinan alkuperäisistä motiiveista, kaikki elämän moninaisuuden ilmentymät ovat olleet täällä aina. Toteutus ei ole aivan kaikkea mitä toivoin, mutta vähintäänkin puhutaan erinomaisesta pelinavauksesta.

Välimainos: Diggaatko meiningistä? Haluatko varmistaa että saat kaikki päivitykset blogista? Tilaa Hyllyyn uutiskirje!

Arvio: Tapio Tomsten – Työmiehen päiväkirja 2018-2022

Muistan joskus vuosia sitten lukeneeni Aapo Kukon haastattelua, jossa hän puhui siitä, että haluaa viitata itseensä sarjakuvantekijänä sarjakuvataiteilijan sijaan, koska tekijyydessä on klangi käsityöläisyydestä. Minusta se oli mukavan kuuloinen ajatus, ja itsellenikin on jäänyt tavaksi puhua tekijöistä taiteilijoiden sijaan, jos ei ole erityistä syytä valita nimenomaan taide-sanaa. Tämä ajatus tuli mieleen, kun luin tuoretta kokoomaa Pentti Otsamon Tapio Tomsten-sarjakuvasta. Tapio Tomsten on työelämää kommentoiva sivun mittainen strippi, joka ilmestyi Teollisuusliiton Tekijä-lehdessä vuodesta 2018 vuoteen 2022 asti. Ei liene sattumaa julkaisualustan huomioonottaen, että työläisyys ja tekijyys pyörivät mielessä, mutta Tapio Tomsten ilmentää niitä mielestäni odotettua useammilla tavoilla.

Arvio: Uhma on jumalasta – Taiteilijoille, taiteilijoilta, taiteilijasta

Välimainos: Diggaatko meiningistä? Haluatko varmistaa että saat kaikki päivitykset blogista? Tilaa Hyllyyn uutiskirje!

Mietiskelin tuossa, että olisiko se harhaanjohtavaa kutsua kolmen minua nuoremman ihmisen jengiä superbändiksi, kun niistä tulevat mieleen kaikenlaiset kuusikymppisten möhömahaiset maailmankiertueet. Mutta sitten ajattelin, että itse asiassa musiikkimaailmankin superbändit syntyvät usein melko nuorten tekijöiden kesken, ja ovat vaan nykyään vanhan tuntuisia. Eric Clapton on nykyään seitsenkymppinen nolo rokotedenialisti, mutta joskus Creamia perustaessaan sekin oli nuori rokkari. Mutta niin, kahden sarjakuvan perusteella ajattelin että Tessa Astren, Aapo Kukon ja Niko-Petteri Nivan luova kollektiivi on vähän sellainen suomisarjiksen superbändi – kolmen taiteilijan yhteistyö, joka luo sen verran yllättäviä sarjakuvia, että yhdeltä tekijältä ne olisivat voineet jäädä syntymättä. Ei luonnistuisi aloittelijoilta. Limingassa viime vuosisadan ensimmäisellä puoliskolla vaikuttaneen taidemaalari Vilho Lammen elämänvaiheita tulkitseva Uhma on jumalasta on Astre-Kukko-Niva-kolmikon toinen julkaistu teos, ja erittäin mielenkiintoinen, joskaan ei helppo luovuuden tsunami.

Sijoitin sarjakuvaan! – Hyvät Värinät 1

En kutsuisi tätä kaupalliseksi yhteistyöksi, kun ei postausta ole minulta kukaan tilannut, ostanut tai pyytänyt, mutta sarjiksen menestykseen olen pistänyt omaa massia likoon. Eli jotain sidonnaisuuksia tässä postauksessa ehdottomasti on, että olehan tietoinen!

Olen maininnut Niko-Petteri Nivan mainion, Instagramista löytyvän Hyvät Värinät -strippisarjiksen aiemminkin. Olen fiilistellyt tätä modernia toksiselle positiivisuudelle ja modernille idiotismille raivoavaa sarjista sen synnystä lähtien, ja lopulta sekaantunut soppaan itsekin. Joskus tammikuussa näin Nivan Facebook-postauksen, jossa hän pohdiskeli tapoja rahoittaa omakustannesarjakuvansa painaminen. Pureskeltuani asiaa pari päivää tulin siihen tulokseen, että voisin kokeilla sarjakuvan painamisen rahoittamista. Sarjisskene on minulle rakas, mutta sarjakuvan tekemiseen minusta ei koskaan tule olemaan – taiteellinen ilmaisukykyni on siihen hommaan liian rajoittunutta. Ehkäpä voin siis tehdä kuten kunnon ekonomi ainakin, ja kompensoida taitojen puutetta rahalla. Koin, että en oikein voi kirjoittaa sarjakuvasta perinteistä arviota, sillä sidonnaisuuteni on tässä kohtaa vähän liian syvä. Sen sijaan voinen vähän avata ajatustani tämän homman taustalla ja valottaa käytännön ratkaisuja. Ehkä se kiinnostaa jotakuta muutakin, tai joku voi jakaa minulle tietoa kaikesta siitä, minkä tein ihan typerästi!

Arvio: Usagi Yojimbo 3 – Elonkierto

Viimeksi kun kirjoitin Usagi Yojimbosta, nousivat tekstissä esiin Stan Sakain kerronnan ehdottomat vahvuudet. Kakkososa Ärjyvän lohikäärmeen salaliitto oli ehkä sellainen kirja, jonka myötä Usagin idea aukenee lukijalle, ja kaikista parhaista puolista tuli nautittua täysin rinnoin. Sakai on erittäin tasalaatuinen sarjakuvantekijä, joten Usagi Yojimbo 3 – Elonkierto on lyhyesti sanottuna aivan yhtä nautinnollista samuraiseikkailusarjista kuin edeltäjänsäkin. Tämä pitää sanoa heti alkuun siksi, että tällä kertaa minun silmäni lukijana hakeutui ehkä enemmänkin Usagin puutteisiin. Se, että kirjoitan tällä kertaa enemmän niistä, ei tarkoita että Elonkierto olisi mitenkään merkittävästi edeltäjäänsä kehnompi sarjis, mutta kun lukijan suhde sarjakuvaan syvenee, hän uskaltaa lukeakin sitä perusteellisemmin ja eri puolia punniten. Ei samuraikaan nauti miekkansa käyttämisestä, vaan kriittinen suhtautuminen omaan elinkeinoon on samanaikaisesti hänen elinehtonsa.

Välimainos: Diggaatko meiningistä? Haluatko varmistaa että saat kaikki päivitykset blogista? Tilaa Hyllyyn uutiskirje!

Arvio: Sörnäisten tyttö – Sylvi-Kyllikki Kilven päiväkirja 1915-1918 sarjakuvana

Täysin sattumalta tulin lukeneeksi lyhyen ajan sisään parikin päiväkirjamuotoista sarjakuvaa. Janne Parviaisen Ulkopuolella oli dokumentti omasta elämästä ja hyvinkin tästä ajasta, kun taas Leena Virtasen ja Aino Sutisen Sörnäisten tyttö sijoittuu yli sadan vuoden taakse. Kuitenkin, elämä on elämää ja arki arkea, tapahtui se sitten kuusi vuotta tai reilu sata vuotta sitten. Tässä mielessä näiden kahden teoksen lähekkäin lukeminen oli uuden tason lukemiseen antava iloinen sattuma, varsinkin kun molemmat ovat päähenkilönsä elämän lisäksi myös täynnä tuokioita Helsingistä. Mutta siinä missä nykypäivän päiväkirjan hallitseva tunnelma on ehkä jonkinlainen hidas laahustaminen huonompaa kohti, Sylvi-Kyllikki Kilven päiväkirjoissa aistitaan myllertävä ja kaikenkäsittävä muutos.

Välimainos: Diggaatko meiningistä? Haluatko varmistaa että saat kaikki päivitykset blogista? Tilaa Hyllyyn uutiskirje!

Arvio: Pax Avenue – Joensuun sarjakuvaseuran rauhanjulistus 2022

En seuraa suomalaista paikallissarjakuvaskeneä varmaan mitenkään maailman valppaimmin, mutta tuntuu siltä, että aktiivisimpien seurojen mantteli päivittyy parin vuoden välein, ainakin ulkopuolisen silmin. Itselleni tämä täysin keksitty titteli määräytyy käytännössä parin tekijän, someaktiivisuuden ja minun tutkaani osuneiden julkaisujen, muodossa. Joensuun sarjakuvaseura on ollut parina viime vuonna ehdottomasti tässä kahinassa kärkisijoilla. Viime vuoden kauhuteemainen vuosijulkaisu Post Mortem oli paikallisantologiaksi harvinaisen kattava ja laaja. Tämänvuotinen Pax Avenue ei aivan yllä samoihin mittoihin, mutta on silti varteenotettava painotuote. Toki paikallisuus näkyy lähinnä seuraa pyörittävissä nimissä, muuten tuntuu siltä, että aktiiviset samat nimet löytyvät näistä antologioista julkaisijasta riippumatta. Ja hyvä niin, kyllä sitä varmasti useampaan kokoelmaan mahtuu, jos intoa ja ideoita on.

Välimainos: Diggaatko meiningistä? Haluatko varmistaa että saat kaikki päivitykset blogista? Tilaa Hyllyyn uutiskirje!

Arvio: Janne Parviainen -tupla – Ulkopuolella / Rooman rajoilla

Pitkän linjan kuvataiteilija Janne Parviainen on aiemmin julkaissut yhden sarjakuvan, mutta ollut tunnetumpi muiden taidemuotojen parissa. 2022 Parviainen sitten päätti rysäyttää sisään skeneen ihan karmit kaulassa kahden teoksen ja noin viidensadan sivun voimin. Omaelämäkerrallinen tupla Ulkopuolella / Rooman rajoilla on toisaalta kovinkin luonnollinen yhteensovitettu kaksikko, toisaalta kaksi täysin erillistä teosta. Päiväkirjana vuosina 2015-2017 toteutettu Ulkopuolella on alun perin ilmestynyt verkossa ja nyt pistetty kansiin. Rooman rajoilla on puolestaan varta vasten kokonaisuudeksi tarkoitettu matkakertomus. Ja siitäpä syntyy jännite: jos olette sattuneet lukemaan Hyllyytä aiemmin, olette saattaneet huomata, että sekä arkiset omaelämäkerrat että matkakertomukset saavat usein Hyllyyssä osakseen nuivaa suhtautumista. Meillä päin ei aina ole arvostettu silkkaa tavallisuuden dokumentointia. Ai jai jai, mitenhän tässä käy? Spoiler: ihan kohtalaisesti.

Välimainos: Diggaatko meiningistä? Haluatko varmistaa että saat kaikki päivitykset blogista? Tilaa Hyllyyn uutiskirje!