Arvio: Dropsie Avenue – Katu Bronxissa

Voi pojat voi pojat. Ennen kuin mennään itse sarjakuvaan niin on pakko herkutella hetki Dropsie Avenue – Katu Bronxissa -kirjan kulttuurista merkitystä. Kyseessä on nimittäin ensimmäinen joukkorahoitettu käännössarjakuva Suomessa. Näinä aikoina, joina myyntiluvut ovat pieniä ja käännöskustantaminen täytyy usein tehdä rakkaudesta lajiin, on kiinnostusta etukäteen selvittävä joukkorahoittaminen varsin tervetullut lisävoima käännössarjakuvan saamiseksi myös suomen kielellä. Siksi on hienoa, että tämä ensimmäinen hanke onnistui kaikilta osin upeasti. Rahoitustavoite tuli täyteen parissa päivässä, lopullinen tuote on toteutukseltaan erittäin laadukas ja sarjakuvakin aivan timanttinen. Toki prosessiin on sisältynyt säätöä ja viivästyksiä, mutta ne ovat hädin tuskin huomattavia virhemakuja tässä sopassa. Will Eisner ei suostu menemään hiljaa yöhön vaan jatkaa osallisuuttaan ainakin tämän kirjan verran myös nykypäivän historiallisissa sarjishetkissä. Itsenäisenäkin teoksena aivan sataprosenttisesti toimiiva Dropsie Avenue päättää Eisnerin Bronx-trilogian (osa 1 ja osa 2 myös Hyllyyssä) ja tekee sen rysäyksellä. En osaa sanoa, onko se kolmikon teoksista paras, mutta järisyttävin kokemus se ainakin on. Dropsie Avenuessa on valtavan paljon kaikkea. Kokonainen ihmiselämä, ja monta kertaa.

Arvio: Bois-Mauryn tornit 4 – Reinhardt

Hei, pitkästä aikaa pääsemme palaamaan Suomen vaikeimmin lausuttavan sarjakuvasarjan pariin! Bois-Mauryn [pois-mauri] tornien neljäs osa, Reinhardt, antoi odottaa itseään jonkin aikaa, mutta pari vuotta edellisosista ei haittaa. Hermannin lähes inhorealistiset keskiaikaistarinat eivät ole niin tiiviisti toisiinsa sidottuja, etteikö kärryille pääsisi ongelmitta pidemmänkin tauon jälkeen. Itse asiassa Bois-Mauryn tornit alkaa vaikuttaa itselleni enemmänkin sarjalta, jonka taajuudelle pääseminen voi alkuvaiheessa kestää hetken, mutta kun oikealle asemalle onnistuu asettumaan, ei sieltä enää kovin hevillä putoa. Näin jo ennen kirjan avaamista silmissäni jylhän kelmeät maisemat, karujen pikkukylien läpi vaeltavat ratsastajajoukot ja päähän potkitut köyhät. Kaikkia näitä Reinhardt myös tarjosi, mutta aiempien kolmen albumin kaavaa myös rikottiin ritari Bois-Mauryn suuremmalla roolilla ja pienillä yliluonnollisuuksilla.

Arvio: Maggy Garrisson 3 – En olisi halunnut tämän päättyvän näin

Hiukkasen hirvitti tarttua Maggy Garrisson kolmoseen kun Sininen jänis arvostelukappaleen ystävällisesti minulle tarjosi. Ei niinkään sarjakuvan laadun vuoksi, sillä Lewis Trondheimin ja Stéphane Oiryn ammattitaitoon on voinut luottaa järkähtämättä koko tarinan ajan. Ennemminkin kuumotusta syntyi siksi, että edellisosan kanssa minulla oli todella paljon vaikeuksia keksiä kirjasta sanottavaa. Jos kaksi kokenutta tekijää päättää kertoa tarinan joka kustannuksellisista ja julkaisupoliittisista syistä päätetään pätkäistä kolmeen osaan, onko mitään järkeä kirjoittaa jokaisesta osasta erikseen? Kuinka todennäköistä on, että tarina muuttuisi niin paljon että teksteillä olisi jokin olemassaolon oikeutus? Ketä tällainen kolmen tekstin rykelmä edes palvelee? Päättääkö joku hommata kaikki osat luettuaan tämän kolmosen arvion? Edellisen osan kohdalla tuntui, että ei enää ikinä näitä kolmen osan blogauksia, tämän kolmannen osan kohdalla homma taas on ihan perusteltu. Trondheim ja Oiry vetävät tapahtumat yhteen, mutta sen lisäksi tarinaan esitellään vielä selkeä yhteiskunnallinen teema, joka tuo analyysiin ja lukemiseenkin uutta särmää.

Arvio: Maggy Garrisson 2 – Mies, joka löytyi vuoteestani

Lewis Trondheimin ja Stéphane Oiryn moderni dekkaritarina jatkaa kehittymistään toisessa osassaan. Maggy Garrissonin ensimmäinen osa esitteli tarinan pääpelurit, mutta onnistui silti samalla kertomaan jo kokonaisen salapoliisiseikkailun. Toinen otos, Mies, joka löytyi vuoteestani, jatkaa tarinaa suoraan siitä, mihin ensimmäinen osa jäi. Maggy on sekaantunut sekä rikollisten että poliisien toimintaan, eikä oikein tiedä, keneen tässä olisi luottaminen. Tuskaa helpottaa kotoa löytyvä 15 000 punnan potti, joskin sarjakuva muistuttaa niin päähenkilöä kuin lukijaakin Notorious B.I.G:n ikiaikaisesta viisaudesta, mo’ money mo’ problems. Tällä kertaa juoni kehittyy rauhallisemmin, jopa varkain. Maggy Garrisson 2 on toisaalta suvereenia kerrontaa ja toisaalta lähes harmillisen tasaisesti etenevää salapoliisintyötä.

Arvio: Bois-Mauryn tornit – Babette / Éloïse de Montgri / Germain

Aivan aluksi haluan jakaa palkinnon Suomen epäkaupallisimmin nimetylle sarjakuvalle. Ensin pitää tajuta, että kyse on suomenkielisestä sarjiksesta nimen ollessa 75-80-prosenttisesti ranskankuuloista nimistöä. Sen jälkeen täytyy muistaa sarjakuvan nimi kauppaan marssiessaan: ”bios-mari, boss-muryy, böömi-määri…”. Kolmanneksi täytyy vielä ääntää sarjakuvan nimi kaupan kassalla: ”Buamöri- eiku buimury- eiku POIS-MAURIN TORNIT KIITOS”. Jos kaiken tämän jälkeen onnistuu marssimaan ulos kassissaan Bois-Mauryn tornit, on sarjakuvansa todella ansainnut. Sama rumba toistuu, kun haluat suositella sarjakuvaa kaverillesi: ”odota mä googlaan enkä edes yritä”. Pienkustantamo Sininen Jänis on pukannut pihalle nyt kolme suomenkielistä volyymiä alun perin kasarin puolivälissä tehtyä sarjaa. Tarinat kertovat ankeasta elämästä keskiaikaisessa Ranskassa, jossa hyvin menee käytännössä ainoastaan aatelismiehillä. Alempien säätyjen ja naisten elämä on melkoista paskaa, ja näihin ihmiskohtaloihin sarjan tekijä Hermann selkeästi on halunnut eniten paneutua.

Arvio: Maggy Garrisson 1 – Hymyile vähän, Maggy

Uusien pienkustantajien uusiin käännösavauksiin lukeutuu viime vuonna ilmestynyt Maggy Garrisson 1- Hymyile vähän, Maggy. Niiden joukossa sitä voinee kutsua jopa avauksista onnistuneimmaksi, sillä Maggy Garrisson voitti Kvaak.fi-sivustolla parhaan käännössarjakuvan Herra Koipeliini -palkinnon ja menestyi hyvin myös Sarjainfon käännössarjakuvaäänestyksessä. Ymmärrän hyvin, mikä Maggyssa vetoaa. Se on peruselementeiltään melko klassista dekkaritarinaa, mutta etenkin päähenkilö väistää monta kliseetä raikkaalla tavalla ja kiehtoo sivu sivulta enemmän. Myös juonessa kierretään monta ilmeistä sudenkuoppaa, joihin vähäisempi dekkaristi olisi langennut. Genrekameleontin käsikirjoittaja Lewis Trondheimin kynä on jälleen terävänä, eikä kuvittaja Stéphane Oiry jää jälkeen lainkaan. Maggy Garrisson on helppoa ja viihdyttävää luettavaa, jossa yksi tällainen eurooppalaistyylisen lyhyt albumi ei riitä vielä mihinkään.