Arvio: Huojuva torni – Aikakausien välinen vuoropuhelu yhteyden etsimisestä

Olen sanonut väsymykseen asti, ja tulen sanomaan vastakin, mutta onpa taas suomalainen sarjakuva ilahduttavan monipuolista, idearikasta ja laadukasta. Uusia, kiinnostavia avauksia ja monipuolisia kertomuksia tulee pihalle harva se viikko. Tällä kertaa ihastusta herättää Tessa Astren käsikirjoittama ja Aapo Kukon ja Niko-Petteri Nivan kuvittama punk-draama Huojuva torni. Kahdessa ajassa liikkuva kertomus saa erityistehoa kahdesta kuvittajasta, jotka pääosin jakavat vastuun ajallisesti toisen kuvatessa menneisyyttä ja toisen nykyisyyttä. Kerronta aiheuttaa välillä myös hämmennystä ja päänsärkyä, mutta on silti luova, vaikuttava ja mieleenjäävä tapa kertoa tarinaa. Huojuvan tornin kunnianhimo on muutenkin kohdillaan, mikä ajoittain näyttäytyy suoraan sieluun iskeytyvänä tunnelmana ja ajoittain lukemisen turhauttavana raskautena.

Arvio: Pekurinen – Historia kohtaa nykyajan ja Kafka Chuck Jonesin

Ja edelleen ollaan syksyn kotimaisella uutuuslaarilla. Täytyy sanoa, että Jarkko Räihän elämäkertateos Pekurinen oli etukäteen aihepiiri-toteutus-yhdistelmällään minua tästä uutuuskattauksesta eniten kiinnostanut teos. Suomen tunnetuimmasta pasifistista ja siviilipalveluslain voimaanpainostaja Arndt Pekurisesta on toki kirjoitettu paljonkin, mutta sarjakuvaa aiheesta en ole aiemmin nähnyt. Pekurinen seuraa nimihenkilönsä elämässä pääosin parin vuoden ajanjaksoa välillä 1929-1931. Tällöin Pekurista yritettiin pakottaa asepalvelukseen monin keinoin ja pääosan ajasta lukija viettääkin Pekurisen kaverina erilaisten armeija- ja oikeuslaitospehtoorien kasvoja tuijotellen. Vakavasta ja jopa byrokraattisesta aiheesta saa selkeän kontrastin kuvituksen avulla, joka on karrikoitua ja ajoittain hieman naivistisen oloista. Lopulta Pekurinen ei nouse ihan siihen lentoon, jota siltä odotin, mutta vähintään mielenkiintoinen sarjakuva on silti kyseessä.

Kalervo Palsa -rautaisannos: Eläkeläinen muistelee -sarjakuva ja vierailu taitelijan ateljeessa

Valveutuneet lukijat saattavat muistaa, että blogissa on aiemmin ihasteltu Kalervo Palsan sarjakuvia ja niiden kaikenlaisia sovinnaisuuksia ravistelevaa yleisasennetta. Viime viikolla toteutin yhden pitkäaikaisen haaveeni, kun sain viimein aikaiseksi matkustaa Kittilään katsomaan Palsan taitelija-ateljee Getsemanea ja kotipirttiä. Siksi olikin vain sopivaa, että Palsa-päissäni heti seuraavalla kirjastoreissulla hyllystä osui silmään Palsan pahamaineinen/legendaarinen sarjakuvateos Eläkeläinen muistelee. Palsan töihin tutustuessa on toki oppinut siihen, että eteen aukeaviin kuviin on melko mahdoton valmistautua ja omiakin käsityksiä maailmasta ja siitä mitä siihen mahtuu joutuu venyttämään useaan otteeseen, joskus miellyttävästi ja usein epämiellyttävästi. Silti nekrofilian ympärille rakentuva satiiri Eläkeläinen muistelee pääsi taas yllättämään hirveydellään. Tarkoituksena on ollut kaivaa sivuille mielen pimeimmistä sopukoista löytyvät, kaikkein karmeimmat ajatukset ja lätkäistä ne sarjakuvan sivuille, ja se tuntuu onnistuneen. Eläkeläinen muistelee vahvistaa Palsan asemaa yhtenä suosikkitaiteilijoistani, mutta eihän tätä nyt ollut sekuntiakaan erityisen kiva lukea. Kokeilen myös hieman siipiäni taiteesta kirjoittajana, koska tilaisuus oli nyt niin houkutteleva, antakaa haparoivat Bambin askeleeni anteeksi.

Arvio: Matkalla Perditioniin – Joskus perushyvä sarjakuvakin on pettymys

Äh, minusta tuntuu, että lankean toistuvasti ns. ämöriikkäläisen sarjakuvan ylisanaharhaan. Luen takakansien ja kansilehtien ylistysblurbeja, ja rakennan odotuksiani niiden päälle. Mitä valtavirtaisemmasta sarjakuvasta on kyse, sitä vähemmän noita kommentteja pitäisi koskaan uskoa, oli niiden allerkirjoittaja kuka willeisner tai charlesschulz tahansa. Aina on tarjolla pettymyksiä. Se pätee myös parinkymmenen vuoden takaiseen kansansuosikkiin, Max Allan Collinsin ja Richard Piers Paynerin Matkalla Perditioniin -sarjikseen. Ihan isoksi, oikeaksi elokuvaksikin kääntynyt mafia-pakomatka-isäpoika-kertomus on kelpo sarjakuva, mutta ei valitettavasti mitään sen ihmeellisempää.

Arvio: The Hard Tomorrow – Onko ongelma sarjakuvassa vai minussa?

The Hard Tomorrow ei tee itsestään puhumista helpoksi. Tässä on sarjakuva, joka on periaatteessa hyvällä asialla ja tärkeällä sanomalla, mutta samanaikaisesti melkoisen ärsyttävä. Ärsyttävyyttä ei kuitenkaan voi laittaa minkään tietyn ominaisuuden piikkiin. Joo, tässä on ärsyttäviä hahmoja, jotka tekevät ärsyttäviä päätöksiä, mutta Eleanor Davis onnistuu kyllä perustelemaan jokaisen sarjakuvassa tekemänsä valinnan uskottavasti. Tällöin mieleen kummittelemaan jää kysymys siitä, onko ärsyttävyys itse asiassa lukijassa ennemmin kuin luettavassa? Hard Tomorrow on eittämättä tarkkanäköinen ja pienieleisen vaikuttava sarjakuva. Onko vain niin, että en itse pidä siitä, miten peilaudun tästä sarjakuvasta? Katsotaan, ehdinkö reflektoimaan itseni ulos tästä labyrintista blogitekstin mitassa.

Arvio: Taipumaton Tanner – Väinö Tannerin elämä 1881-1966

On tietyllä tavalla ilahduttavaa, että pienestä koostaan huolimatta suomalainen sarjisskene on niin laaja, että valikoimasta löytyy jo jopa Väinö Tannerin elämäkerta. Toki aivan puhtaasta markkinaehtoisesta iloittelusta ei ole kyse, sillä Väinö Tannerin säätiö on ollut rahoittamassa ja kustantamassa projektia, mutta silti. Kirja löytyy, ihan kaupoista, saatavilla rahaa vastaan! Tämä on myös ensimmäinen Mika Lietzénin teos, joka on käsiini eksynyt. En kuitenkaan halua liian suuria leimoja tekijän otsaan lyödä (minkään) yhden teoksen perusteella, enkä varsinkaan tämän. Taipumaton Tanner on nimeä myöten hyvin suomalaistyypillistä suurmiesjumalointia. Toki jumaloinnin kohteena on tässä maassa useimmin Mannerheim, Niinistö tai alle 15 000 asukkaan kunnissa Kekkonen, mutta Taipumaton Tanner on vähän kuin demariversio näistä. Mietiskelin kovasti, millaista suoraa tai epäsuoraa vaikutusta säätiöllä tai sen taustavoimilla on ollut sarjakuvan sisältöön. En ole ihan varma sen sarjakuvallisista ansioista, mutta vähintään metakeskustelun tasolla sarjakuva on mitä mielenkiintoisin. Tästä blogauksesta saattaa jopa tulla ihan tilkkasen poliittinen!

Arvio: The Sculptor – Eniten tunteita, ei paras sarjakuva

Ah, tässäpä todella monella tapaa mielenkiintoinen sarjis. The Sculptor on spefijärkäle, jonka tekijä Scott McCloud on varmastikin tunnetuin sarjistietokirjastaan Sarjakuva – Näkymätön taide (käsitelty ansiokkaasti vaikkapa Ahvenaariossa). Joku Sculptorin blurbeissa toteaakin, että Näkymätön taide oli McCloudin korkeakoulu sarjakuvasta ja The Sculptor puolestaan opinnäytetyö. Ja se on ihan validi väite. The Sculptor on monella tapaa tyylipuhdas ja jopa täydellinen sarjakuva. Sen kerronta on mukaansatempaavaa ja vaivatonta, se käsittelee valtavan määrän teemoja tuntumatta pakotetulta ollen samanaikaisesti todella, todella kaunis ja koskettava. McCloud todella tuntee sarjakuvan ja etenkin amerikkalaisen viihdeperinteen tarinankerrontakonventiot. Tunteet tarjoillaan vastustamattomasti ja puhtaasti, mutta koko ajan takaraivossa nakuttaa jokin pieni ääni. Se toistaa, että jotain puuttuu. Tai jotain on liikaa. Tai jotain. Paras analyysi, johon pystyn on se, että lukijaa halutaan ohjata niiden tunteiden suuntaan niin voimakkaasti, että substanssi niiden alta jää puuttumaan. Miten sarjakuva voi samaan aikaan olla lähes täydellinen ja silti puutteellinen?

Arvio: Billionaires – The Lives of the Rich and Powerful

Kävin viime viikolla oikeassa kirjastossa, oikeasti selaamassa hyllyjä, ensimmäistä kertaa melkein puoleentoista vuoteen. Kyllä tuntui hyvältä. Lähikirjastoni on tosi lähellä, mutta valikoima niin suppea että varaukset ovat oikeastaan ainoa tapa käyttää sitä. Nyt sain aikaiseksi lähteä (valtaisan 3-4 kilometrin päähän Itäkeskukseen) kunnon kokoisen valikoiman äärelle. En oikein ollut tajunnutkaan, miten paljon blogimateriaalin hankkiminen varauksilla tai ostamalla kuormittaa verrattuna siihen, että saa vain napsia tavaraa kassiin kirjastossa mielensä mukaan. On ihan eri asia joutua tietämään mitä etsii kuin vain antaa inspiraation iskeä selkämyksiä silmäillessä. Melkein kuin henki olisi kulkenut helpommin. Koska  tämä oli ensimmäinen kerta pitkään aikaan, otin kuitenkin aiheeseen pehmeähkön laskun ja valikoin lähinnä tuttuja tekijöitä. Sellainen on myös Darryl Cunningham, jonka blogin lukijat saattavat muistaa Ayn Randia, talousliberalismia ja finanssikriisiä käsitelleestä tietosarjiksesta Age of Selfishness. Cunningham on edelleen pilkuntarkka ja hellittämätön kapitalismikriitikko, joka kääntää Billionaires-teoksessa katsettaan niihin, joiden omaisuus sallii heidän kontrolloida maailmaa ympärillään häikäisevissä määrin.

Arvio: Memento mori – Niin paljon niin vähällä

Memento mori on varmastikin kehujen, mediakeskustelun ja myyntien määrällä mitattuna viime vuoden kotimainen sarjakuvatapaus. Siihen on myös erittäin hyvät syyt, nimittäin Tiitu Takalo on niin hyvä sarjakuvantekijä. Hän on hyvä samalla vähän selittämättömällä tavalla kuin Cyril Pedrosa. En koko ajan ihan ymmärrä, miksi tunnen lukiessani niin kuin tunnen, mutta en myöskään kyseenalaista sitä tippaakaan. Memento mori tekee tämän hyvin selväksi alkupuoliskollaan, joka on sellaista herkkien aivokohtien akuhierontaa että olo tuntuu välillä emotionaalisesti lähinnä mankeloidulta. Kirjan rytmi on vähän hassu, sillä loppupuolisko on sitten huomattavasti seesteisempi kokemus, jopa vaisu ajoittain. Siihenkin on aivan ymmärrettävät ja hyvät syyt, enkä tiedä, olisiko kirjaa voinut muulla tavoin toteuttaakaan. Ja olisi aika helvetin typerää väittää, että tietäisin Tiitu Takaloa paremmin. Hän on niin hyvä sarjakuvantekijä.

Arvio: Satania – Satukirjamaisia visioita Helvetistä

Hei, sehän on kaikkien suosikki-painajais-tiimi Vehlmann & Kerascoët! Ranskalaistekijät ovat kuin nykypäivän Grimmin veljekset siinä mielessä, että heitä luettuaan muistaa elämän ja maailman julmuuksien olemassaolon harvinaisen kouriintuntuvasti. Kerascoëtin leipälaji ovat epäreilut ihmiskohtalot ja pahuus siinä missä Vehlmann puolestaan keskittyy maailman taianomaisuuteen ja turvattomuuteen. Yhdessä näistä tulee ehdottoman mieleenjäävä sekoitus, ja se pitää paikkansa myös Satanian kohdalla. Käsissä on jälleen ainutlaatuinen satukirja, jota ei missään nimessä kannata lukea yhdessä lasten kanssa. Satania ei juonellisesti säväytä aivan maksimaalisesti, mutta taiteeltaan se on huikaiseva.