Arvio: The Greatest Foes of Wolverine – Sopivan tyhmää ja huonoa kertakäyttölukemista

cof

Kuten aiemminkin olen todennut, silloin tällöin tekee mieli nostalgisoida typerimpien mahdollisten supersankarisarjisten kanssa. Tämänkertainen nostalgisointi on siitä poikkeuksellinen, että en ole lukenut The Greatest Foes of Wolverinea lapsena, ja sen tarinat olivat minulle sataprosenttisesti tuntemattomia. Nostalgiannälän kuitenkin tiivistää tarinoiden henki, joka on juuri sitä mitä toivoinkin. Silkinohuita juonia, hätäisesti sutaistuja kuvituksia ja Wolverinen kolmen siistin piirteen toistamista totaaliseen aivokuolemaan saakka. The Greatest Foes of Wolverine ei ole yhtä hyvää ja lukukertoja kestävää nostalgiamateriaalia kuin esimerkiksi Salatut Sodat, mutta köppäisyydessään se on samalla tietyllä tavalla vielä tyylipuhtaampaa roskaa. Minun on vaikea kuvitella, että näillä tarinoilla olisi juurikaan muuta kuin kertakäyttöarvoa, mutta facepalmaaminen joka sivulla tällaisen kirjan ajan on ihan huvittavaa ajanvietettä. Jatka lukemista ”Arvio: The Greatest Foes of Wolverine – Sopivan tyhmää ja huonoa kertakäyttölukemista”

Arvio: X-Men Gals on the Run – Kuinka alhaisen riman ali vielä pääsee?

cof

Tehdään heti alkuun selväksi, että tämän sarjakuvan valitsemalla en etsinyt mitään taiteellista arvoa tai yhtäkään ravinnonmurusta henkiselle kehitykselle. Joskus sitä haluaa vain rypeä alimpien viettiensä parissa tunnin tai kaksi, ja sitä tavoittelin, kun nappasin X-Men -oneshotin Gals on the Run kirjastosta kassiin. Gals on the Run on sarjakuvavastine pizzan tilaamiselle kotiinkuljetuksella kahden korttelin päästä. Se on riman alitus kaikille standardeille, joita itselleen on vuosien saatossa asettanut, ja satunnaisena se alitus on aivan ok ja tuntuu hyvältä. Kun huippuvuotensa ohittanut Chris Claremont käsikirjoittaa ja huippuvuotensa ohittanut Milo Manara kuvittaa, on aivan selvää, että tätä sarjista ei lueta lukupiiriesittelyä varten. Claremontilta odotan sisäistä teiniäni koskettavia mustavalkoisia juonia ja Manaralta ihan rehellistä pehmopornoa. Gals on the Run on tyhjäpäistä höttöä. Valitettavasti se ei ole edes hyvää sellaista. Mustavalkoiset juonet ja pehmopornonkin voisi tehdä edes jonkinlaisella integriteetillä. Tässä tapauksessa standardeja ei ole ollut lainkaan, ja se ei enää tunnu hyvältä. Jatka lukemista ”Arvio: X-Men Gals on the Run – Kuinka alhaisen riman ali vielä pääsee?”

Arvio: X-Men Xenogenesis – Ryhmä-X käy päälle, mutta loppuu ennen kuin alkaakaan

dav

En ole lukenut uutta Ryhmä-X:ää vuosikausiin. Mutanttitarpeeni ovat tyydyttyneet Chris Claremontin ja John Byrnen vanhojen klassikoiden selailulla uudestaan ja uudestaan. Harppaus Xenogenesikseen on siis melkoinen. 2010-2011 Yhdysvalloissa ilmestynyt viisiosainen tarina kertoo nykyisen Ryhmä-X:än otteista ja siinä on nähtävissä jo merkkejä Marvel-yhtiön 2010-luvun suunnanmuutoksesta. Tarinan takana ovat käsikirjoittaja Warren Ellis ja kuvittaja Kaare Andrews. Suoraan tähän tarinaan ilman kontekstia sukeltavalle lukijalle (kuten minä) tästä tarinasta vahvimmin jää mieleen kuvitus. Andrewsin jälki on samaan aikaan kumimaisen piirrettymäistä ja mahtailevan macho-jyhkeää. Se on äärimmäisyyksien kanssa pelaamista. Ellisin tarinassa on kivoja elementtejä ja viittauksia menneeseen, mutta viiden lehden mittainen stoori ei pääse kovinkaan syvälle pintansa alle. Jatka lukemista ”Arvio: X-Men Xenogenesis – Ryhmä-X käy päälle, mutta loppuu ennen kuin alkaakaan”