Arvio: Tulevaisuuden arabi 4 – Lapsuus Lähi-idässä 1987-1992

Nyt lienee jo turvallista sanoa, että Tulevaisuuden arabi -sarja on onnistunut tekemään Suomessa sen harvinaisen tempun, eli loikkaamaan silkkojen sarjisharrastajien tietoisuudesta myös muun lukevan kansanosan tutkalle. Sarjakuvaksi ne saavat ilmestyessään poikkeuksellisen paljon mediahuomiota ja keskustelua osakseen. Riad Sattoufin omaelämäkerralliset muistelmat tekevät kyllä monta asiaa oikein, eli sinänsä syitä ei tarvitse etsiä kaukaa. Sarjakuva on helposti lähestyttävä, tarpeeksi arkinen mutta silti täynnä uskomattomia tarinoita, ja henkilöhahmot ovat riittävän karikatyyrimäisiä sekä ulkonäöltään että persoonaltaan jäädäkseen muistiin välittömästi. Samaan aikaan en itse aivan ymmärrä, mistä valtava suosio tulee. Minun mielestäni Tulevaisuuden arabi (niin nelososa kuin muutkin osat) on myös jankkaava ja välillä hämmentävän mustavalkoinen. Lisäksi Riadin isä saattaa olla kaiken kerronnan historian raivostuttavin hahmo. Harvoin meinaa silkan hahmovihan takia jäädä teos kesken, mutta tällä kertaa harkitsin sitäkin.

Arvio: Tulevaisuuden arabi 1-3 – Pöhlä isä vie perheensä ankeisiin paikkoihin

Tulevaisuuden arabi on kuin varkain noussut yhdeksi tämän hetken puhutuimmista sarjakuvista. Riad Sattoufin omaelämäkerralliset muistelut lapsuudesta Lähi-idän eri maissa ovat ”jostain” syystä puhutelleet eurooppalaisia kovasti viime vuosina, aina meitä peräpohjalaisia myöten. Ranskalaisen äidin ja syyrialaisen isän poika Riad pystyy tarjoamaan eurooppalaiselle ymmärrettävän ja melko helposti lähestyttävän kurkistuksen Lähi-idän maiden kulttuuriin ja poliittiseen sekamelskaan 1980-luvulla. Tämä kaikki selittää osaltaan toki sitä, miksi Lähi-itä on edelleen niin perseellään kuin se on, ja siksi Sattoufia on kuunneltu herkällä korvalla juuri viime vuosina. Tulevaisuuden arabi –kirjat ovat arkisia, yksityiskohtaisia ja ilmeikkäitä. Ranskalaisen sarjakuvan kanssa kasvaneille ne ovat helppoa seurattavaa, mikä kasvattanee markkinapotentiaalia täällä päin entisestään.