Arvio: Satania – Satukirjamaisia visioita Helvetistä

Hei, sehän on kaikkien suosikki-painajais-tiimi Vehlmann & Kerascoët! Ranskalaistekijät ovat kuin nykypäivän Grimmin veljekset siinä mielessä, että heitä luettuaan muistaa elämän ja maailman julmuuksien olemassaolon harvinaisen kouriintuntuvasti. Kerascoëtin leipälaji ovat epäreilut ihmiskohtalot ja pahuus siinä missä Vehlmann puolestaan keskittyy maailman taianomaisuuteen ja turvattomuuteen. Yhdessä näistä tulee ehdottoman mieleenjäävä sekoitus, ja se pitää paikkansa myös Satanian kohdalla. Käsissä on jälleen ainutlaatuinen satukirja, jota ei missään nimessä kannata lukea yhdessä lasten kanssa. Satania ei juonellisesti säväytä aivan maksimaalisesti, mutta taiteeltaan se on huikaiseva.

Arvio: Billie Holiday – Elämäkerran hyvät hetket vesittyvät ylimielisyyteen

Jos blogilla olisi joku tarkkaavainen, teemoista ja sisällöistä välittävä lukija (ei tässä kuitenkaan liikoja luuloja sovi elätellä), niin olisi voinut panna merkille, että yksi mieleisistäni niche-genreistä on musiikkihistoria, ja tarkemmin ehkä vieläpä mustan musiikin historia. Siksipä Jose Muñozin ja Carlos Sampayon elämäkerta jazzin legendaarisimmasta laulajasta, Billie Holidaysta, osuu aivan oikeaan hermoon. Koko elämän ilot ja surut silkalla äänellään välittämään kyennyt Holiday on myös traaginen hahmo, jonka kohtaloon liittyy niin paljon epäinhimillisyyttä ja vastuunpakoilua kaikilta hänen ympärillään, että aiheen käsittely jotenkin ymmärrettävästi on todella vaikeaa. Se käy ilmi myös tässä kirjassa. Siinä Muñozin kuvitus soljuu sivulta toiselle ja vangitsee musiikin tunnelman ja sorron kauheudet, mutta Sampayon käsikirjoitus ei pääse nousemaan samalle tasolle. Billie Holiday -sarjakuva on kaunistelematon ja siloittelematon, mutta jotenkin samalla eksploitatiivinen ja ylimielinen. Outoa.

Arvio: Miss Don’t Touch Me – Lohduttomuus on yllättävän kiehtovaa

Huhhuh, jo edellinen Hubert’n ja Kerascoët’n yhteistyöteos pisti hikoilemaan arvaamattomuutensa ja yllättävän julmuutensa vuoksi, mutta tämä Miss Don’t Touch Me on vielä raadollisempi kirja. Ranskalainen tiimi ei selkeästikään tapaa ilahduttaa lukijoitaan tai tarjoa heille minkäänlaista turvallista eskapismia. Miss Don’t Touch Me on koukuttava murhamysteeri, johon sekoittuu kaikenlaista ahdistavaa ja surullista niin paljon, että kyynisyys lähentelee parhaimmillaan jotain Frank Millerin Sin Cityä. Millerin tarinoissa kaikki ovat kuitenkin rehellisiä hirviöitä ja lukijan ei tarvitse sympata hahmoja. Hubert ja Kerascoët sen sijaan varmistavat, että lukijan sydän on vankasti hahmojen puolella ennen kuin hirveyksiä tapahtuu. Ystävällistä lukijapalvelusta tällainen! Miss Don’t Touch Me (MDTM) on paljon ajatuksia herättävä, kaunis ja mieleenjäävä sarjis. Vähän kuin aiemmin arvostellun Beautynkin kohdalla, en aivan varauksetta uskalla kirjaa kuitenkaan ylistää, vaikka lukusuosituksen annankin.

Arvio: Beauty – Aikuisten satu yllättää niin monta kertaa, että perässä ei meinaa pysyä

Sain jokin aika sitten blogin vinkkaustoiminnon kautta viestin siitä, että herran olisi hyvä lukea hieman Kerascoëtia, jos mielii piireissä pysyä. Koska haluan vain viihdyttää ja mahdollisesti kiihdyttää, laitoin sopivan selektion tekijän töitä varaukseen. Näitä siis tulee lähiaikoina ainakin kolme, ja ensimmäisenä tassuun osui kirjakassista Beauty. Kerascoët on tarinoiden kuvittaja, tai itse asiassa kaksi. Taiteilijanimen takaa paljastuu pariskunta Marie Pommepuy ja Sebastién Cosset, mutta jonkinlaisen lukuselvyyden säilyttämisen nimissä aion viitata Kerascoëtiin tässä tekstissä yksikössä. Beautyssä Kerascoëtille sanoja kuvitettavaksi tarjoaa Hubert. En tiedä, kuka tekijäkolmikosta on vaikuttanut Beautyn juonessa mihinkin, mutta kyseessä on niin hämmentävä satu, että siitä on tosi vaikea muodostaa kantaa. Ajattelin, että kun nukun luettuani yön yli, niin ajatus blogia varten selkenee. Tässä sitä ollaan, yhtä yötä viisaampana ja tämän sarjiksen suhteen ihan yhtä tyhjänä kuin eilenkin.