Lukiessani Sontaa-teosta minulle tuli yhtäkkiä mieleen tuokiokuva jostain viiden vuoden takaa. Yksi kaveri kuvaili silloin miten yksi sen suosikkiasioita Helsingin keskustassa liikkuessa on blaastata metallia kuulokkeista ja vihata ihan älyttömästi jokaista vastaantulijaa. Silloin muistan ajatelleeni, että ymmärrän kyllä sen vihaamisen viehätyksen, mutta se on tosi kuluttava tapa pärjätä. Jatkuva intensiivivihaaminen vie tosi paljon energiaa, ja siksi en itse jaksa kauhean usein sitä tehdä. Toisaalta joskus tuntuu vaan siltä, että vihaaminen on ainoa vaihtoehto, ja silloin kannattaa sitten vihata kunnolla. Sellaisessa puolitien vihaamisessa saa vaan kaikki haitat ilman mitään hyötyjä. Tämä tuli mieleen siksi, että Ulla Donnerin kuvaama maailma ja hahmot Sontaassa tiivistävät herkullisesti kaiken sen, mitä täällä pääkaupungin juppikuplassa pitääkin vihata. Sontaa on juuri sopivan mittainen sellaiseen puolen tunnin tiivistettyyn vihaamiseen, jonka jälkeen on sitten vähän puhdistuneempi olo, toivottavasti. Jatka lukemista ”Arvio: Sontaa – Supertiivistetty ja tarkkanäköinen vihatrippi”
Hyllyy 