Arvio: Fante Bukowski – Minun oma antisankarini

Tietyllä tapaa tälle kirjalle on tosi sopivaa, että kirjaston tarra on läimäisty tuohon narsistisen ja tekotaiteellisen hahmon nimen päälle

Olen viime aikoina pohtinut toistuvasti länsimaisen viihteen miesantisankari-trendiä. Sitä, miksi vaikkapa lähihistoriamme ylistetyimmät tv-sarjat pyörivät Tony Sopranon, Don Draperin tai Walter Whiten ympärillä ja miksi, vaikka näenkin kaiken sen vetovoiman ja laadun näissä toteutuksissa, ne eivät kolahtele minulle kovinkaan henkilökohtaisella tasolla. Joo, tiedän, tässäpä taas yksi valkoisille heteromiehille varattu ongelma: ”kaikki fiktion päähenkilöt ovat kuin minä, mutta eivät tarpeeksi”. No, toki tiedän että hahmoon samaistuminen on monesta muustakin asiasta kiinni. Luulen, että itselläni ongelma kumpuaa siitä, että mainittujen antisankarien persoonat ovat kohtuullisen stereotyyppisiä miehiä, joiden ongelmat liittyvät kyvyttömyyteen ilmaista tunteita, pelkoon kontrollin menettämisestä ja aitojen yhteyksien puutteesta kehenkään läheiseen. Vanhanaikaisia ongelmia, suoraan sanottuna. Nuo eivät ole tuntuneet itselleni koskaan kovinkaan suurilta kompastuskiviltä, joten sympatiaa murahtelevia ja räjähteleviä äijiä kohtaan on vaikeampi löytää. Sen sijaan Fante Bukowskin kohdalla yhteys syntyy heti. Tässä on minun kaltaiseni antisankari, räikeä spottivalo useisiin ominaisuuksiin, joista itsessäni vähiten pidän. Noah Van Sciver, revi rintakehäni auki ja hiero tolua tahraiseen sieluuni!

Jatka lukemista ”Arvio: Fante Bukowski – Minun oma antisankarini”

Arvio: Sosialisti ja nihilisti – Varoittava esimerkki vai kohkailun romantisointia vai jotain ihan muuta

SosialistiJaNihilisti_kansi

Lisää syksyn kotimaisia suursarjakuvateoksia! Jos ei puuttunut Valaasta kunnianhimoa, niin ilman ei ole myöskään Aapo Kukon historiantulkinta Sosialisti ja nihilisti. Aatteen paloa ja deliriumia pursuava matkakertomus seuraa runoilija Arvo Turtiaisen ja kuvittaja-kirjailija Henrik Tikkasen impulsiivista matkaa Suomesta Italiaan toisen maailmansodan jälkimainingeissa, suurten aatteellisten aaltojen vyöryessä ja törmäillessä halki Euroopan. Teos perustuu sekä Turtiaisen että Tikkasen omiin muistelmiin ja on sikäli tositapahtumiin nojaava, mutta Kukolle ominaiseen tyyliin esitystapa on unen ja todellisuuden välillä tasapainoileva, vapaasti ajassa ja paikassa haahuileva teos. Toteutuksessa on paljon ideaa ja Kukon tyylivalinnat tuntuvat perustelluilta. Kun kikkailua kuitenkin riisuu tarinan yltä, niin huomaa, että itse substanssi on yllättävän ohutta. En tiedä, onko kusipäisen sekoilun romantisoinnista syytettävä enemmän Turtiaista ja Tikkasta vai Kukkoa, mutta joku tässä on melkoisen suopeasti miesten perseilyä tulkinnut. Jatka lukemista ”Arvio: Sosialisti ja nihilisti – Varoittava esimerkki vai kohkailun romantisointia vai jotain ihan muuta”

Arvio: Danten Inferno – Mainio modernisointi törkeästä klassikosta

mde

Pidän todella siitä, kun taitavat sarjakuvantekijät ottavat asiakseen adaptoida kirjallisuuden klassikoita. Niin kuin Crumb teki Genesiksen kanssa, Wrightson Mustan Kissan kanssa tai Crepax Draculan ja Frankensteinin kanssa, tekee nyt brittiläinen ug-legenda Hunt Emerson Danten Infernon kanssa. 1300-luvun kahvipöytäkeskustelujen kuumin puhuttaja koko Firenzessä on nyt täällä, sarjakuvamuodossa, reilut 700 vuotta myöhemmin! Emersonin versio Jumalaisen näytelmän ensimmäisestä osasta on alkuperäisteokselle uskollinen. Se tekee muutamia tulkintoja ja oikoo pari mutkaa, mutta Emersonin pääasiallinen viesti tuntuu olevan, että Dante oli jo itsessään niin luova, härski, itsevarma ja taitava, että Inferno kiehtoo vielä nykypäivänäkin täysin omine avuineen. Jos ovat alkuperäiskirjoittaja ja -kuvittaja kovaa luokkaa, niin Suomi-versionkaan ei tarvitse hävetä: Juhani Tolvasen käännös Eino Leinon avustuksella on eläväinen, sopivasti vanhaa ja uutta yhdistelevä sekä huumorintajua hivelevä. Danten Inferno herää todella eloon, lieskat polttavat ja paska haisee. Hyvä meininki! Jatka lukemista ”Arvio: Danten Inferno – Mainio modernisointi törkeästä klassikosta”

Arvio: Step Aside, Pops – A Hark! A Vagrant Collection

cof

Takavuosien nettisuosikki Hark! A Vagrantista tulee jotenkin ristiriitainen olo. Kate Beatonin verkkosarjiksena mainetta hankkinut strippi on omalaatuista huumoria todella marginaalisista aiheista. Useimmiten Beaton esittää stripeissä omia näkemyksiään historiallisiin tapahtumiin tai kirjallisuuden klassikoihin, joista kaikki ovat varmaankin todella harvoille lukijoista tuttuja. Toisaalta Hark! A Vagrant osoittaa, miksi nettisarjikset ovat demokratisoineet sarjakuvaa hienosti, sillä nyt yleisönsä saattaa löytää feministinen sarjakuva Franz Lisztin ja Frederic Chopinin ystävyydestä, eikä alhaisimman yhteisen nimittäjän diktatuuri enää hallitse strippien maailmaa kuten aiempina vuosikymmeninä. Toisaalta Hark! A Vagrant tuntuu omahyväiseltä pätemiseltä. Sarjakuvan nimi kuulostaa joltain, mitä kirjoitetaan lukiolehteen, kun on katsottu pari kautta Monty Pythonia ja halutaan briljeerata omalla sanavarastolla. Tiedättehän, itsetarkoituksellisen harvinaiset sanavalinnat ja tahallisen monimutkaiset lauserakenteet? Ettekö te muka tehneet sitä? Että minä olin ainoa teennäinen mulkku lukiossa? No en ainakaan ollut maailman ainoa, sillä sama viba tulee stripeistäkin silloin tällöin. Step Aside, Pops kokoaa yhteen nipun Hark! A Vagrant -strippejä, joista osa naurattaa, osa menee yli hilseen ja osa tympäisee. Ehkä se on tämäntyyppiselle sarjikselle ihan sopiva reaktioiden vaihtelu. Jatka lukemista ”Arvio: Step Aside, Pops – A Hark! A Vagrant Collection”

Arvio: Yleisönosasto – Kirjallisuus on kärsimystä, ainakin jos tekijöiltä kysyy

edf

Nyt on muuten metaa. Kirjallisuuslehti Parnassossa vuosina 2008-2014 alun perin ilmestynyt Yleisönosasto suorastaan kerjää nenäkästä, ohuesti perusteltua ja taustoihin perehtymätöntä blogiarvostelua. Riikka Ala-Harjan ja Matti Hagelbergin sarjakuva pyörii kirjallisuuden ympärillä ja käsiteltäviin teemoihin kuuluvat esimerkiksi kirjoittaminen, kustantaminen, kirjojen myynti ja arvostelut. Sivun mittaiset stripit sisältävät vähän toimintaa ja paljon puhetta kirja-alan turhautumispisteistä. Yleisönosaston henki on puhdistavan kyyninen: kukaan ei osta, kukaan ei lue, itse pitää maksaa ja kituuttaa köyhyysrajalla, miksi oikein jatkan tätä masokismia.  Ei ole kirjan ja sen kirjoittajan tie suora tai sileä, vaan täynnä kuoppia, itsen ja muiden kaivamia, ja epäpäteviä bloggaajia korvaamassa pätevän kirjallisuuskritiikin ja -journalismin. Ai että, kyllä hiveli lukea tätä suu virneessä. Jatka lukemista ”Arvio: Yleisönosasto – Kirjallisuus on kärsimystä, ainakin jos tekijöiltä kysyy”