Arvio: Tomie – Päähenkilö ei ikäänny tai kuole, mutta tekijä kasvaa ja kehittyy

No niin, vielä yksi Junji Ito -kauhumanga ja sitten hetken tauko näistä. Tomien myötä Hyllyyssä onkin varmaan katettu kaikki Iton tunnetuimmat teokset, joten on ihan hyvä aika hengähtää. Tomie on myös erinomainen koonti tähänastisista Ito-kokemuksista, sillä se on Iton pitkäaikaisimpana sarjana myös hyvä läpileikkaus tekijän kehityksestä vuosien saatossa. Aiemmissa Ito-teksteissä heränneisiin kysymyksiin voidaan siis mahdollisesti saada joitain vastauksia, joskaan ei toki kaikkia. Kauhuunhan kuuluu olennaisesti myös selittämätön ja tuntematon, niin ehkä tekijälläkin täytyy olla oikeus siihen. Tomie on kokoelma lyhyitä tarinoita, jotka Ito on julkaissut alun perin vuosina 1987-2000. Kertomusten yhteydessä Iton tyylin kehittyminen on selvää, ja edellisen Frankenstein-kirjan kohdalla ihmettelemäni parhaan terän puuttuminen näyttäisi selittyvän vanhempana materiaalina. Tomiekin paranee loppua kohden, vaikka ihan tyhmästä jutustahan tässä koko ajan on kyse.

Arvio: Frankenstein – Tunnelma osuu kohdilleen vain hetkittäin

Kuten aiemmin on pariin otteeseen käynyt ilmi, niin tässä blogissa, kuten monessa muussakin paikassa arvostetaan Junji Itoa ja hänen suvereenia kykyään luoda kuumotuksia kauhusarjakuvaan. Tein pari viikkoa takaperin jo perinteeksi muodostuneen kesälukemissatsiostoksen Turun Sarjakuvakaupasta (keksinköhän aiemmin käyttämättömän yhdyssanan tuossa), ja nappasin mukaan myös pari Itoa. Ensimmäisenä käteen etsiytyi viime vuoden Eisnereissä sarjakuvasovitus-palkinnon pokannut Frankenstein. Vaikka englanninkielinen laitos ilmestyi vasta 2018, on materiaali 1990-luvulta. Siispä ensireaktioni siitä, että Iton kauhukynä olisi tylsynyt, ei voi pitää paikkaansa. Joko odotukseni olivat kohtuuttomat, tai sitten kirja on todiste siitä, ettei Itokaan aivan joka tarinalla onnistu hiipimään niin ihon alle. Nimitarinalta nyt en välttämättä mitään konkreettisia kauhunväristyksiä odottanutkaan, ja siinä tunnelma on sitä mitä tilattiinkin, mutta muussa materiaalissa tunnelma rakentuu jotenkin epätasaisesti ja monet kohdat tuntuvat ikävästi läpijuostuilta.

Arvio: Uzumaki – Spiral Into Horror

Luin Uzumakista kahta eri versiota, peilattua ja peilaamatonta. Kannet olivat kyllä molemmissa totaalisen mitäänsanomattomia.

Kaiken muun sarjismouhauksen lisäksi taustalla on ollut käynnissä useamman kuukauden kestänyt projekti lukea loppuun kauhumestari Junji Iton tunnetuin painajainen, Uzumaki. Uzumakilla on mittaa kolme pokkaria, mutta projektia ei venyttänyt kirjan pituus, vaan se, että Uzumaki on koko ajan kirjastosta varattuna tai kysyttynä. Ottaen huomioon, että kyseessä on 20 vuotta vanha sarjakuva, jota ei tietääkseni ole käännetty suomeksi tai joka ei ole ollut missään erityisessä julkisuudessa viime vuosina, kertoo tuo kysyntä jotain Uzumakin maineesta. Itoa on blogissa luettu pariin otteeseen aiemminkin, ja tekijän kyvyistä on oltu vaikuttuneita alusta lähtien. Uzumaki on lukemistani Iton kirjoista selkeästi pisin. Kaikki luettu Ito on tehnyt vaikutuksen: lyhyet kauhunovellit tekivät vaikutuksen, ja pidemmässä Gyossa tarina pääsi häiritsemään uudella tavalla vaikka illuusio hieman särkyikin ilmiöiden liiallisen selittämisen vuoksi. Uzumaki ei kompastu selittämiseen vaan on tyydyttävän epämääräinen, vaikka kauhua ei ihan joka sivulle riitäkään.

Arvio: Gyo – The Death-Stench Creeps

Puolivahingossa lokakuun loppupuolesta näyttää muodostuvan Japani-teemainen, puhtaasti siksi koska kirjaston varaukset tulivat saataville tässä järjestyksessä. Tyyleissä ja teemoissa ei kuitenkaan ole minkäänlaista yhtenäisyyttä. Japanilaisen trilogian aloitti viimeksi arvosteltu historiallisen huolellinen Showa, ja tällä kertaa vuorossa on ihan kunnon kauhusarjakuvaa, Junji Iton minisarja Gyo – The Death-Stench Creeps. Kiinnostuin Iton kauhukyvyistä lukiessani Fragments of Horrorin, joten kiitetympiin pitkiin romaaneihin oli tieni käyvä. Alkujaan 2003 ilmestynyt Gyo on sekoitus katastrofitarinaa ja intiimiä tuskaa ja kärsimystä. Se käynnistyy verkkaisesti, mutta lopulta Ito jää takaraivoon kytemään varsin inhottavien mielikuvien kera. Toimii siis kuten kauhun pitääkin.

Arvio: Fragments of Horror – Häiritsevä manga jättää komeita karmeuksia alitajuntaan

Tämä kansi on muuten ruma, mutta älkää antako sen häiritä!

Kauhusarjiksiin on jäänyt nälkä muutaman positiivisen kokemuksen jälkeen, mutta en ole vielä kauhean hyvä etsimään tai löytämään niitä. Viime kirjastovisiitillä sain oivalluksen, kun törmäsin Junji Iton kauhutarinakokoelmaan Fragments of Horror. Japanissa näitä on varmaankin väännetty jokunen, joten ei kun sieltä ammentamaan. Fragments of Horror on suht tuore, 2014 ilmestynyt kokoelma lyhyitä kauhutarinoita. Se on pitkän linjan pelottelija Iton paluu kauhugenren pariin kahdeksan vuoden tauon jälkeen. Itselleni se on ensimmäinen kosketus kauhumangaan, joten vertailu Iton muihin töihin jää vielä tekemättä. Muihin lukemiini kauhusarjakuviin verrattuna Fragments of Horror on vakava, häiriintynyt ja oivaltava. Siitä puuttuu kuitenkin viimeinen silaus tunnelmaa, ja tarinoissa häiritsee tietty kaavamaisuus. Kärsin tällä hetkellä pienestä kauhun puutostilasta, joten nopeana fiksinä FoH kelpasi oikein mukavasti.