Arvio: Fante Bukowski – Minun oma antisankarini

Tietyllä tapaa tälle kirjalle on tosi sopivaa, että kirjaston tarra on läimäisty tuohon narsistisen ja tekotaiteellisen hahmon nimen päälle

Olen viime aikoina pohtinut toistuvasti länsimaisen viihteen miesantisankari-trendiä. Sitä, miksi vaikkapa lähihistoriamme ylistetyimmät tv-sarjat pyörivät Tony Sopranon, Don Draperin tai Walter Whiten ympärillä ja miksi, vaikka näenkin kaiken sen vetovoiman ja laadun näissä toteutuksissa, ne eivät kolahtele minulle kovinkaan henkilökohtaisella tasolla. Joo, tiedän, tässäpä taas yksi valkoisille heteromiehille varattu ongelma: ”kaikki fiktion päähenkilöt ovat kuin minä, mutta eivät tarpeeksi”. No, toki tiedän että hahmoon samaistuminen on monesta muustakin asiasta kiinni. Luulen, että itselläni ongelma kumpuaa siitä, että mainittujen antisankarien persoonat ovat kohtuullisen stereotyyppisiä miehiä, joiden ongelmat liittyvät kyvyttömyyteen ilmaista tunteita, pelkoon kontrollin menettämisestä ja aitojen yhteyksien puutteesta kehenkään läheiseen. Vanhanaikaisia ongelmia, suoraan sanottuna. Nuo eivät ole tuntuneet itselleni koskaan kovinkaan suurilta kompastuskiviltä, joten sympatiaa murahtelevia ja räjähteleviä äijiä kohtaan on vaikeampi löytää. Sen sijaan Fante Bukowskin kohdalla yhteys syntyy heti. Tässä on minun kaltaiseni antisankari, räikeä spottivalo useisiin ominaisuuksiin, joista itsessäni vähiten pidän. Noah Van Sciver, revi rintakehäni auki ja hiero tolua tahraiseen sieluuni!

Jatka lukemista ”Arvio: Fante Bukowski – Minun oma antisankarini”

Arvio: El Borbah – Tylymmänpuoleinen dekkari

ElBorbah_kansi

Kirjoitin Charles Burnsista ensimmäisen kerran muutama kuukausi takaperin, aloittaen toki hänen tunnetuimmasta teoksestaan Black Holesta. Tuolloin kommenteissa nousi muutamaan otteeseen esiin Burnsin toinen teos El Borbah, jota suositeltiin kovasti lukulistoille. Onnekkaasti Turun Sarjakuvakaupasta oli saatavilla vielä käytettynä Oulun Sarjakuvaseuran 1990-luvulla julkaisemaa suomennosta erittäin sopuisaan hintaan, joten tsekkaus oli itsestäänselvyys. Jos lisäargumentteja vielä tarvittiin, niin sarjakuvan nimihenkilö on meksikolainen vapaapainija-yksityisetsivä, mikä on tietääkseni virallisesi tunnustettu Asiallisin Mahdollinen Yhdistelmä ammatteja. El Borbah on kokoelma absurdeja noir-dekkareita, joiden sävy ja toteutus saattaa hämmentää, kunnes lukee takakannesta Burnsin sitaatin: ”Ne ovat vain sitä, minkä parissa kasvoin – katsellen kamalia elokuvia ja lukien huonoja sarjakuvia.” Ja yhtäkkiä kaikki loksahtaa kohdalleen. Jatka lukemista ”Arvio: El Borbah – Tylymmänpuoleinen dekkari”

Arvio: Kielletty hedelmä – Vimmainen ja raskaskahluinen tietopaketti

KiellettyHedelmä_kansi

En oikeastaan tiedä, mitä minä voisin, tai mitä minun edes pitäisi, sanoa Liv Strömquistin Suomen-läpimurtosarjakuvasta Kielletty hedelmä. Kun on ensin lukenut lähes 150 sivua todistusaineistoa siitä, että ei oikeastaan tiedä mitään vulvista, vaginoista, klitoriksista, kuukautisista, orgasmeista ja näihin liittyvästä historiasta, niin luottamus lähteä kirjoittamaan blogitekstiä on aika matalalla. Se on varmaan siis ihan oikein, älkää käsittäkö väärin. Kun tuossa aprikoin, että kannattaakohan suutaan avata lainkaan vai teenkö vain itsestäni pellen, niin olin varmaan askelen lähempänä ymmärtää sitä kokemusta, johon moni vähemmän etuoikeutettu henkilö päätyy ihan normiarjessa. Kun omaa tietoa ja mielipiteitä vähätellään, niin helposti siihen alkaa uskoa, oli aihetta tai ei.

Jatka lukemista ”Arvio: Kielletty hedelmä – Vimmainen ja raskaskahluinen tietopaketti”

Arvio: BTTM FDRS – Säälimätön satiiri pistää lihoiksi hahmot ja lukijat

Näyttökuva 2020-01-28 kello 14.23.51

Viime vuoden kovin täysin puun takaa tullut löytö sarjisten saralla oli ehdottomasti Ezra Claytan Daniels, ja hänen mestariteoksensa Upgrade Soul. Sarjakuvassa demonstroitu tarkkanäköisyyden ja empatian taso oli huikea, ja lisäksi Daniels tuntui ymmärtävän jotain hyvin olennaista tästä ajasta. Siispä oli lähinnä vain ajan kysymys, kun pääsisin käsiksi myös tekijän seuraavaan teokseen, erittäin ärsyttävästi nimettyyn BTTM FDRS:iin. Tällä kertaa Daniels ei ole asialla yksin, vaan vastaa ainoastaan käsiksestä. Taiteen hoitaa Ben Passmore, jonka karrikoitu tyyli tuo kirjaan lisäsärmää. Ja särmää riittää muutenkin. Jos Upgrade Soul oli pienieleinen ja yllättävän hillitty, BTTM FDRS on satiirinen, jopa häijy ja irvokas. Sen tyylilajeja ovat kauhu, draama ja hyvin musta huumori. Pienieleisyydestä ei ole enää tietoakaan, nyt roiskitaan joka suuntaan armotta. Ajassa ollaan kiinni edelleen erittäin tiukasti ja tuo vastenmielinen nimikin on vain osa kirjan jatkuvia piikkejä niin hahmoilleen kuin lukijallekin. Daniels vahvistaa ehdottomasti kirjalla asemaansa tämän hetken kiinnostavimpien tekijöiden joukossa. Jatka lukemista ”Arvio: BTTM FDRS – Säälimätön satiiri pistää lihoiksi hahmot ja lukijat”

Arvio: Aivan helmiä zinejä sarjisfestareilta – Bull / Jeesus tulee, oletko valmis?

Bull_JeesusTuleeOletkoValmis_kansi

Kuten olen useaan otteeseen korostanut, niin käsitykseni ja tuntemukseni suomalaisesta sarjisskenestä ei ole erityisen syvää. Esimerkiksi zine-kulttuuri on monelta osin itselleni hyvin vierasta, enkä Helsingin sarjakuvafestivaaleilla vieraillessanikaan osannut muuta kuin lähinnä kävellä zine-osastojen läpi tyhjä katse kasvoillani. Onneksi saan aina silloin tällöin apua, ja jälkikäteen minulle tarjottiin luettaviksi paria sarjisfestareille tehtyä zineä. Teokset Bull ja Jeesus tulee, oletko valmis? esiteltiin niin vetoavilla synopsiksilla, että lukeminen oli no-brainer. Ja olenpa tyytyväinen, että joku minua tähänkin kulttuuriin päin päätti sysäistä, nimittäin ainakin nämä zinet olivat ehdottomasti lukemisen väärtejä. Ilahduttava yhdistelmä huolettomuutta ja ajatuksella ja sydämellä tehtyä sarjakuvaa. Jatka lukemista ”Arvio: Aivan helmiä zinejä sarjisfestareilta – Bull / Jeesus tulee, oletko valmis?”

Arvio: Saimaannorppamies / Valle ja Palle – KESS-taustaisilla uutuuksilla on sarjiksen suurkuluttajalle vain vähän annettavaa

SaimaannorppamiesValleJaPalle_kansi

Pari kuukautta sitten järkätyiltä Helsingin Sarjakuvafestivaaleilta tarttui mukaan suunniteltujen hankintojen lisäksi myös pari arvostelukappaletta. Keski-Suomen Sarjakuvaseuran tekijöitä oli paikan päällä muutamia, ja sieltä tassuun tarttuivat omakustanteet Saimaannorppamies sekä Valle ja Palle. Tekijöiden nimiin on tullut törmättyä KESSin antologioissa aiemmin, mutta nyt niistä sai toki hieman paremmin otetta. Saimaannorppamies tosin on tyyliltään antologiamainen – nimihahmon ympärille rakennetusta mytologiasta on eri tekijöiden voimin koottu kasa tulkintoja ja pistetty ne yksien kansien väliin. Valle ja Palle puolestaan on puhtaasti kahden tekijän, Ville Rautiaisen ja Antti Arvolan hengentuote. Kumpikin kirja tuntuu lukiessa tietynlaiselta harjoitustyöltä. Viimeistely tai itselle asetettu rima ei vielä ole sillä tasolla, missä sarjakuvaa kannattaisi suurelle yleisölle levittää. Jatka lukemista ”Arvio: Saimaannorppamies / Valle ja Palle – KESS-taustaisilla uutuuksilla on sarjiksen suurkuluttajalle vain vähän annettavaa”

Arvio: Einsteinin vaimo – Miesmyyttien murskajaiset

EinsteininVaimo_kansi

Tämä arvio on pidempi versio alun perin Sarjainfo 3/2019-lehdessä julkaistusta tekstistä.

Ainakin näin sarjiskuplan sisäpuolelta näyttää, että Liv Strömquist on modernin sarjakuvan juhlituimpia nimiä. Tarkkanäköistä feminististä sarjakuvaa tekevä Strömquist kasvattaa suosiotaan jokaisen teoksensa myötä ja murtautuu hiljalleen myös suuremman yleisön tietoisuuteen. Einsteinin vaimo on kokoelma satunnaisia lyhäreitä, joiden yhdistävänä teemana ovat naisten elämät miesten varjossa. Strömquist tuhoaa miesneron myyttejä sivu sivulta osoittaen, miten yhdessä asiassa hyvät miehet olivat usein täysiä surkimuksia tai hirviöitä elämänsä naisten suhteen. Einsteinin vaimo osoittaa miksi Strömquist on tyylilajinsa kuumimpia nimiä: sarjakuvat ovat teräviä, häikäilemättömiä, hauskoja ja ennen kaikkea viihdyttäviä. Kukaan ei tykkää lukea, jos lukeminen tuntuu läksyiltä, mutta Strömquist valistaa lukijoitaan vangitsevasti lähes varkain. Jatka lukemista ”Arvio: Einsteinin vaimo – Miesmyyttien murskajaiset”

Arvio: Ada viidakossa – Hypejunaan ei kannata aivan kaikkien hypätä

AdaViidakossa_kansi

Ada viidakossa on varmaan sellainen sarjiskuplan sarjakuva. Kun itse seuraa keskustelua suht aktiivisesti, vaikutti siltä, että Adasta kohistiin viime vuonna melkoisen paljon, mutta ei tarvitse kauheasti skenen ulkopuolelle kurottaa, niin asiasta ollaan jo totaalisen tietämättömiä. Tietylle porukalle Ada olikin todennäköisesti fyysistä kokoaan suurempi sarjakuva, yhteisvoimin eloon tuotu muisto paremmista ajoista. Francisco Tulio Altanin teos on julkaistu alun perin 1970-luvulla, ja Suomessa se on nähty Tapiiri-lehdessä kasarin puolivälin paikkeilla. Ada viidakossa on eurooppalaista undergroundia ja historiallista satiiria, eli ei todellakaan mikään suuren yleisön vetonaula. Altan piirtää karikatyyrimäisesti mutta ei erityisen selkeästi, ja tarinan tapahtumapaikka ja -aika hyppivät kovalla tahdilla. Adaa täytyy haluta ymmärtää nauttiakseen siitä täysillä. Se on paitsi itsellinen sarjakuvateos, Suomessa myös todiste ajasta, jolloin sarjakuvalehti saattoi julkaista tällaista tavaraa ja silti myydä ihan järkevän määrän kopioita, ihan ihmisten lehtikioskeista. Sinänsä en ihmettele, että julkaisun taustalta löytyy kolme pienkustantajaa, joiden puikoissa puuhaa melkoinen määrä Suomi-sarjiksen kermaa, sellaisia nimiä kuin Pertti Jarla, Ville Ranta ja Petteri Oja. Voin hyvin uskoa, että tämän porukan sydämissä Adalla on erityinen asema. Kyyninen milleniaalibloggaaja sen sijaan jää miettimään, oliko tämä nyt aivan niiiin hyvä sarjakuva kuitenkaan. Jatka lukemista ”Arvio: Ada viidakossa – Hypejunaan ei kannata aivan kaikkien hypätä”

Arvio: Kuningas menettää päänsä – Vähemmän hienovaraisuutta ja enemmän kunnon rienausta

KuningasMenettääPäänsä_kansi

Onpas viime vuosi tarjoillut taas erinomaisia kotimaisia sarjiksia. Ensin tajuntaa laajenteli Oksi, ja nyt hieman eri aivojen alueita kutittelee Ville Rannan tuorein sarjakuvaromaani Kuningas menettää päänsä. Häpeilemättömän osoitteleva satiiri on Rannan tunnistettavaa tyyliä, impressionistista mutta tarkkaa kuvitusta ja erittäin tunnistettavia häpeän tunteita ihmiselon banaaliudesta. Kuningas menettää päänsä (KMP) ei ole mitenkään hienovarainen, vaan keskiaika-metaforaa pusketaan lukijan aivopalloon kaikin mahdollisin röyhkein tehokeinoin. Kuten suurin osa Rannan töistä, KMP:kin on avoimen poliittinen, mutta vaikka sillä onkin mielipide, väitän aika harvan lukijan selviävän kirjan alusta loppuun ns. jalat kuivina, vaikka päällisin osin olisikin tekijän kanssa samoilla linjoilla. Ranta tökkii sen verran kiusallisia aiheita, että jossain vaiheessa huomaa jäävänsä kiinni epämukavana kiemurtelusta. KMP on virkistävän rienaava ja osoitteleva, vanhan hovinarriperinteen mukaisesti. Jatka lukemista ”Arvio: Kuningas menettää päänsä – Vähemmän hienovaraisuutta ja enemmän kunnon rienausta”

Arvio: Ugly Monsters – Vastustamattoman riemukasta rappiota

UglyMonsters_kansi

Ugly Monstersia lukiessa tuntui, että sarjakuvassa on nyt jotain poikkeuksellista, mutta en oikein keksinyt mitä. Se on humoristinen alakulttuurisarjakuva homoseksuaalin kaveripiirin erittäin homosta elämästä, tämä luonnehdinta siis täysin positiivisessa mielessä. Riemukkaan umpihomo sarjakuva, samalla tavalla kuin esimerkiksi Wuvable Oaf. Se on myös kotimainen sarjakuva. Tekijä Joakim Juvelén ammentaa aiheita strippeihin oman ystäväpiirinsä elämästä ja arjesta. Lopulta keksin, että poikkeuksellisuus syntyy näiden kahden ominaisuuden kautta: tässä on suomalainen marginaalisarjakuva, joka kertoo vähemmistöistä puhtaan iloisesti ja riemukkaasti!

Marginalisoidut tahot saavat suomalaisessa sarjiskentässä mielestäni ääntään kohtalaisesti kuuluviin, mutta useasti näkökulma on oman aseman tuomat haasteet ja elämän poikkeavuus keskiluokkaisesta tavanomaisuudesta. Tällaiset sarjakuvat ovat todella tärkeitä näkökulman tuojia ja kaltaisilleni stereotyyppiheteroille arvokkaita valistajia. Yhtä arvokasta valistusta on kuitenkin oman alakulttuurin ja elämän iloiset, räävittömät ja harvemmin puhutut puolet: miesten perään kuolaaminen, sekavat irtosuhteet ja hedelmillä ja vihanneksilla masturbointi. Strippisarjakuva on vaikea laji, ja jokainen Ugly Monstersin vitseistä ei täysin osu, mutta Juvelén onnistui yllättämään silkalla mutkattomuudellaan ja härskiydellään sen verran monta kertaa, että nauruja kirposi paljon enemmän kuin keskiverron strippikokoelman parissa. Jatka lukemista ”Arvio: Ugly Monsters – Vastustamattoman riemukasta rappiota”