Arvio: Peikkojen kuningas – Appelsiinimehua ja maitoa

Jälleen ollaan Ahvenaarion perinnön yllätyslaatikolla tietämättä lainkaan, mistä on kyse! Tämä on näinä sulkutila-aikoina varmaan lähinnä sitä kokemusta, että kirjaston hyllystä nostaa itselleen luettavaa täysin sokkona. Kolbeinn Karlssonin Peikkojen kuninkaan takakansitekstikin tuntuu sellaiselta vapaa-assosioinnilta että on vaikea hahmottaa, mistä ihmeestä teoksessa on oikein kyse. Kyseessä on jonkinlainen satu, mutta ei kovin perinteinen. Tyylilaji on vähän arvoitus. Kun kirjaa lähtee kahlaamaan, homman luulee selkeytyvän. Alkuun Peikkojen kuningas vaikuttaa anarkistiselta mutta lämminhenkiseltä satukirjalta, jota voisi kuvitella lukevansa lapsillekin. Ensimmäisiltä aukeamilta muodostettu kuva ei kauhean pitkään pidä kutiaan. Jo ennen puoliväliä on selvää, että lastenkirjasta ei todellakaan ole kyse. Peikkojen kuninkaan sävy vaihtuu kirjan aikana muutamankin kerran eikä sille ole tosiaankaan helppo laittaa leimoja, mutta kun takakannen sulkee kirjan luettuaan, tuntuu siltä että se olikin ihan looginen paketti. Ja kun asiaa tarkemmin miettii, niin ei välttämättä ollutkaan. Peikkojen kuningas ohjailee lukijaa vaivihkaa ja ovelasti omaan maailmaansa, jossa järjettömyys alkaa tuntua järkevältä.

Arvio: Setit ja partituurit – Häpeällisiä tarinoita

Selailin tuossa vähän aikaa sitten Hyllyyn Top 40 -listausta ja tajusin, että arvioitujen teosten keskiarvosanan perusteella blogin ehdoton MVP on Hanneriina Moisseinen. Kahdesta luetusta teoksesta kaksi on blogin topvitosessa. Siksi onkin outoa, että en ole haalinut luettavakseni enempää hänen teoksiaan. Oli korkea aika kopata Setit ja partituurit lukulistalle. 2010 ilmestynyt kirja edeltää siis tässäkin blogissa valtaisan vaikutuksen tehneitä Isää ja Kannasta. Se on myös yhteydessä edeltäjäänsä, Sen syntyyn, jossa Moisseinen kasasi Vienankarjalan ronskeja kansantarinoita sarjakuvaksi. Setit ja partituurit jatkaa samalla linjalla, mutta vaihtaa nykyiseen kansanperinteeseen. Käytännössä formaatti on täysin sama kuin Yhesti yhes paikas -kirjoissa. Lyhyitä tarinoita, jotka ovat käyneet jollekin tutulle ja joista voi tunnistaa itsensä, ja ehkä naurun kautta päästää irti pienistä traumoistakin. Tällä kertaa ei mennä ihan toplistoille, sillä vaikka Moisseisen tyyli vankka onkin, kerrontatapa ei pärjää esimerkiksi Ville Piriselle. Kirjan seteistä vain pari malttaa herkutella tilanteilla tarpeeksi.

Arvio: En koskaan pitänyt sinusta – Die Leiden des Jungen Chester, ei paljon valonpilkahduksia

Chester Brownin omaelämäkerrallinen En koskaan pitänyt sinusta kiinnosti kahdesta syystä: ensinnäkin Brownin toinen teos Ed, iloinen klovni oli hyvä sekoitus aidosti koskettavaa kerrontaa ja mustaa huumoria. Toiseksi kirjan nimi lupaili hieman vaihtoehtoista katsantokantaa kirjailijan elämään ja suhteisiin toisiin ihmisiin. Kirja kertoo Brownin lapsuus- ja teinivuosista Montrealin lähiössä. Elämää varjostavat äidin horjuva mielenterveys ja Chesterin introverttius, joka johtaa koulukiusaamiseen. Muutoin tarjolla on varmasti jokaiselle tuttuja tuskailuja ihastumisten ja rakkauden kanssa. En koskaan pitänyt sinusta on toisaalta erittäin samaistuttava, toisaalta mälsän ankea vastoinkäymisissä vellominen.

Arvio: Isä – Rohkea ja raastava kuvaus suuresta tuskasta

Hanneriina Moisseinen on vähintään yksi tämän hetken puhutuimpia suomalaissarjakuvataitelijoita. Hänen uusin teoksensa, toiseen maailmansotaan sijoittuva Kannas, on kerännyt ylistäviä kommentteja joka puolelta. Itselleni Moisseinen ei aiemmin ole tuttu, joten otin tutustumisteokseksi hänen edellisen sarjakuvansa, omaelämäkerrallisen Isän vuodelta 2013. Tämän kirjan jälkeen en lainkaan ihmettele Moisseisen saamaa ylistystä. Isä käsittelee todella raskasta aihetta, läheisen katoamista. Kirjailijan isä on kadonnut saaresta Kallavedellä 80-luvun lopulla, ja kirja kuvaa läheisten surua ja epätietoisuutta tragedian vanavedessä.

Arvio: Samuelin matkassa – värien ja muotojen harmonia

And now for something completely different. Tommi Musturin mykkä sarjakuvateos Samuelin matkassa hämmentää ja pakottaa pysähtymään. Sarjakuvien lukemista tulee herkästi rytmitettyä tekstin määrän mukaan, mutta kaiken kirjoituksen, jopa ääniefektien, puute herättää viipymään kuvissa ja neljään paneeliin jaetuissa sivuissa pitkään. Samuelin matkassa on tasaisesti etenevä matkakertomus, mutta samaan aikaan sen graafinen vaikuttavuus ja satunnaiset intensiiviset jaksot tekevät lukemisesta erittäin mielenkiintoista. En voi väittää tajuavani jokaista käännettä matkalta, mutta kirja antaa luvan olla vaikuttunut tapahtumistaan ilman, että niistä jokaiselle täytyy keksiä selitystä.