Arvio: Maalarisiskot – Odotukseni olivat hieman väärässä asennossa

Maalarisiskot on vaikeasti määriteltävä sarjakuva. Päällisin puolin se on taidehistoriasarjis, joka fiktiivisyydestään huolimatta perustuu laajaan lähdemateriaaliin ja kertoo neljän suomalaisen taiteilijan nuoruudesta 1800-luvun lopulla. Toisaalta se on täysin nykyaikaan sidottu tulkinta käsittelemistään asioista, ja heijastelee siten vähintään yhtä paljon 2020-lukua ja tekijänsä Reetta Niemensivun ajatuksia kuin 1880-lukua ja henkilöhahmojensa sielunmaisemaa. Toisaalta, heti tuota virkettä tuhertaessani rupesin miettimään, miten tämä eroaa mistään muustakaan historiallista aikaa käsittelevästä teoksesta. Ainahan tekijä tulkitsee tapahtumia oman linssinsä läpi, ja tuo linssi on aina aikansa tuote. Että otanpa sanani heti takaisin, ei se mikään vaikeasti määriteltävä sarjis ole, se on fiktiivinen tulkinta taidehistoriasta, jossa nykyajan linssi on vain astetta selkeämmin näkyvissä kuin monissa muissa vastaavissa teoksissa. Ko. linssin tuoma lisäarvo on sitten se, mitä minun on oikeastaan vaikeampi määrittää.

Arvio: Meat Cake Bible – Salakavalan karismaattinen outouspläjäys

Jos kukaan on sattumalta miettinyt, että miksikös on Hyllyyssä ollut vähän normaalia hiljaisempaa viime viikkoina, niin tässä on syyllinen. Sitten Läskimooseksen ei ole vastaan tullut sarjista, jonka lukemiselle on pitänyt varata aikaa ihan viikkokaupalla. Jotain toki olisi voinut päätellä siitä, että sana “Bible” on kirjan nimessä. Ei silloin ehkä ihan vartin suupalasta voikaan olla kyse. Meat Cake Bible on tuhti annos feminististä indiesarjakuvaa viidentoista vuoden ajalta. Se kokoaa yksiin kansiin Dame Darcyn Meat Cake -sarjakuvalehdet, joita ilmestyi 1-2 kappaletta vuodessa vuodesta 1993 aina vuoteen 2008 asti. Meat Cake on hyvin sekalainen kokoelma lyhäreitä, joita yhdistävät henkilöhahmojen lisäksi viktoriaaninen goottiestetiikka, absurdi huumori ja hengästyttävän täyteen tankatut sivut. Meat Cake Bible tuntuu alussa lähes työltä, mutta hiljalleen sen maailma alkaa tuntua aina vain nautinnollisemmalta.

Arvio: Kielletty hedelmä – Vimmainen ja raskaskahluinen tietopaketti

En oikeastaan tiedä, mitä minä voisin, tai mitä minun edes pitäisi, sanoa Liv Strömquistin Suomen-läpimurtosarjakuvasta Kielletty hedelmä. Kun on ensin lukenut lähes 150 sivua todistusaineistoa siitä, että ei oikeastaan tiedä mitään vulvista, vaginoista, klitoriksista, kuukautisista, orgasmeista ja näihin liittyvästä historiasta, niin luottamus lähteä kirjoittamaan blogitekstiä on aika matalalla. Se on varmaan siis ihan oikein, älkää käsittäkö väärin. Kun tuossa aprikoin, että kannattaakohan suutaan avata lainkaan vai teenkö vain itsestäni pellen, niin olin varmaan askelen lähempänä ymmärtää sitä kokemusta, johon moni vähemmän etuoikeutettu henkilö päätyy ihan normiarjessa. Kun omaa tietoa ja mielipiteitä vähätellään, niin helposti siihen alkaa uskoa, oli aihetta tai ei.

Arvio: Einsteinin vaimo – Miesmyyttien murskajaiset

Tämä arvio on pidempi versio alun perin Sarjainfo 3/2019-lehdessä julkaistusta tekstistä.

Ainakin näin sarjiskuplan sisäpuolelta näyttää, että Liv Strömquist on modernin sarjakuvan juhlituimpia nimiä. Tarkkanäköistä feminististä sarjakuvaa tekevä Strömquist kasvattaa suosiotaan jokaisen teoksensa myötä ja murtautuu hiljalleen myös suuremman yleisön tietoisuuteen. Einsteinin vaimo on kokoelma satunnaisia lyhäreitä, joiden yhdistävänä teemana ovat naisten elämät miesten varjossa. Strömquist tuhoaa miesneron myyttejä sivu sivulta osoittaen, miten yhdessä asiassa hyvät miehet olivat usein täysiä surkimuksia tai hirviöitä elämänsä naisten suhteen. Einsteinin vaimo osoittaa miksi Strömquist on tyylilajinsa kuumimpia nimiä: sarjakuvat ovat teräviä, häikäilemättömiä, hauskoja ja ennen kaikkea viihdyttäviä. Kukaan ei tykkää lukea, jos lukeminen tuntuu läksyiltä, mutta Strömquist valistaa lukijoitaan vangitsevasti lähes varkain.

Arvio: Brazen – Rebel Ladies Who Rocked The World

Yksi tämän kesän valopilkkuja on Twitterissä meneillään oleva Maria Petterssonin sivistysprojekti #historianjännätnaiset. Pettersson esittelee kesän aikana nipun vähän tunnettuja naisia, joiden elämäntarinat ovat toinen toistaan uskomattomampia. Jotkin tähdet ovat asettuneet kosmoksessa kohdalleen jo muutama kuukausi sitten, sillä alkuvuodesta kirjastosta varaamani Brazen – Rebel Ladies Who Rocked The World on täydellinen vastinpari Twitterin tarinoille. Juuri kun ehdin toivomaan, että olisipa tätä materiaalia enemmänkin, niin Brazen kolahti kirjastosta lainattavaksi. Kirjan motiivi on käytännössä tismalleen sama: lyhyitä muutaman sivun kertomuksia naisista, jotka ovat tehneet ihan mitä lystäävät, ja usein muutaneet maailmaa siinä sivussa. Pénélope Bagieun koostama kirja on riemukasta luettavaa. Vaikka se osoittaa, miten perseestä maailma on aina tähän päivään saakka naisille ollut, siinä ei ole yhtäkään surkuttelevaa tarinaa tai ruutua. Brazen on kunnianosoitus ja sotahuuto, osoitus siitä miten paljon maailma on menettänyt kirjoittaessaan tunnettua historiaa yleensä vain yhdestä rajoittuneesta näkökulmasta.

Arvio: Coyote Doggirl – moderni feministiwestern ei kuuntele lässytystä

Nyt oli taas varsin hyvän sarjakuvan löytyminen aika monen sattuman takana. Silmään sattui Twitter-virrassa joku linkki arvioon Lisa Hanawaltin Coyote Doggirlistä. Klikkasin, jotta olen vakava sarjakuvaharrastaja, tietämättä yhtään mistä on kyse. Ensimmäisessä kappaleessa mainittiin, että Lisa Hanawalt on sarjakuvien lisäksi vaikuttanut mm. BoJack Horsemanin taustajoukoissa. Nyt alkoi kiinnostaa jo hieman enemmän, onhan BoJack kuitenkin nykypäivän terävintä ja sielua satuttavinta televisiota. Lisäsin sitten Coyote Doggirlin puolihuolimattomasti Goodreadsin ”vois joskus lukea” -listalle. Myöhemmin olin tukkimassa kirjaston varausjonoani ko. listan teoksilla, ja jonkun todella kummallisen kohtalon oikun kautta edelleen painotuore Coyote Doggirl löytyi jo kirjaston listoilta. Kaikki yhteensattumat olivat ehdottomasti onnellisten tähtien alla syntyneitä, sillä Coyote Doggirl on oikein hyvä, moderni sarjakuva. Sen tyyli on uniikki, ääni samaistuttava ja teemat tätä päivää. Feministinen länkkäridraamakomedia antropomorfisilla eläinhahmoilla – miten tämä muka ei voisi viihdyttää?

Arvio: I Love Led Zeppelin – Seksiä, huumeita ja elämäniloa

Ellen Forneyn sarjakuvia on helpointa luonnehtia ei-fiktiivisiksi. I Love Led Zeppelin on kokoelma tekijän yksi- tai kaksisivuisia sarjakuvia vuosien varrelta. Osa niistä on omaelämäkerrallisia, ja osa muuten vain todelliseen elämään perustuvia. Forney eroaa monista vastaavan tyylin tekijöistä positiivisella pohjavireellään. Hän edustaa seksuaalivähemmistöä ja kärsii kaksisuuntaisesta mielialahäiriöstä, mutta sarjakuvien peruspremissinä eivät hieman yllättäen ole näistä lähtökohdista selviytyminen tai niiden tuomat haasteet. Forney levittää sarjakuvillaan elämäniloa ja tukee ihmisiä näiden epävarmuuksien kanssa, mutta ei kohdista energiaansa vastustajiensa kampittamiseen (paitsi hieman poliisin). I Love Led Zeppelin sisältää sarjakuvia yli 10 vuoden ajalta, ja niitä yhdistää parhaiten hyvän tahdon lähettilyys. Kirja ei ole erityisen yhtenäinen kokonaisuus, mutta sen lukemisesta ei voi jäädä huono fiilis.

Arvio: Pistoja – Vahvoja naisia ankeassa yhteiskunnassa

Pistoja on kokoelma tarinoita iranilaisten naisten elämästä 1990-luvulla. Se tuntuu ikään kuin kainaloteokselta tekijänsä Marjane Satrapin pääopukselle, Persepolikselle. Persepolis keskittyi omaelämäkerrallisiin kokemuksiin, kun taas Pistojen tarinoissa fokus siirtyy tekijästään laajemmin iranilaisiin naisiin. Pistoja on testamentti naisen seksuaalisuudesta ja neuvokkuudesta kulttuurissa, joka tekee kaikkensa kieltääkseen häneltä moiset ominaisuudet. Kirja onnistuu lyhyen kestonsa aikana olemaan karski, härski ja korea. Se ei kaunistele naisen asemaa Iranissa, mutta ei myöskään surkuttele naisten kovia kohtaloita. Siksi Pistoja on antoisaa luettavaa myös minulle, joka en voi samaistua tarinoissa käytännössä mihinkään. Tunnen silti ymmärtäväni, mitä Satrapi on kirjalla halunnut sanoa, sillä hän puhuttelee lukijaansa rehellisesti ja vangitsevasti.

Arvio: Äideistä parhain – Haastava psykoanalyysikirja kirjoittamisesta

Alison Bechdelin toinen omaelämäkerrallinen romaani Äideistä parhain on aikamoisen monimutkainen metaviidakko. Isäsuhdetta käsitellyt Hautuukoti keskittyi Bechdelin lapsuuden ja nuoruuden tärkeisiin tapahtumiin, äitisuhteesta kertova Äideistä parhain on tarina kirjoittamisesta. Bechdel kertaa ja reflektoi kirjoitusprosessiaan molempien kirjojen kohdalta. Tuntuu siltä, että Hautuukoti on ollut tekijälleen niin valtava työ, että sitä on täytynyt prosessoida toisenkin kirjan verran. Äideistä parhain on itsenäinen teos, mutta sitä ei olisi olemassa ilman edeltäjäänsä.

Arvio: Hautuukoti – Omaelämäkerta toisten silmin

Hautuukoti on sivistynyttä sarjakuvaa. Se on omaelämäkerrallinen sarjakuvateos, jossa sen tekijä Alison Bechdel käy läpi omaa isäsuhdettaan ja identiteettinsä rakentumista oman seksuaalisuutensa kautta.  Se on täynnä viittauksia kirjallisuuden ja näytelmätaiteen klassikoihin. Sen kieli on rikasta ja monipuolista, ja sitä on ilo lukea. Suomennos on sujuva ja tuntuu laadukkaalta. Tämä oli ensimmäinen lukemani Bechdel, ja se todellakin rohkaisee jatkamaan taiteilijan tuotantoon tutustumista.