Arvio: Beautiful Darkness – Nihilistinen yhteiskuntametafora ei anna hengähdystaukoja

cof

Vielä yksi Kerascoët-sarjis mahtui tähän kirjastonippuun. Beautiful Darkness onkin mielenkiintoinen hybridi, sillä Kerascoët’n kaverina ei olekaan tällä kertaa aiemmista kirjoista tuttu Hubert, vaan Fabien Vehlmann. Itse asiassa Beautiful Darkness vastaa minulla kahteen esitettyyn toiveeseen, sillä Kerascoët’n lisäksi myös Vehlmann on tullut blogissa aiemmin tutuksi tekijäkaksikosta, jossa toinen osapuoli on tyylillisesti dominoiva. Edellinen Vehlmann-teos oli siis kollaboraatio Jasonin kanssa, ja tuolloin jäinkin kovasti miettimään, mikä oli Vehlmannin panos. Ehkä siis yhdistämällä aiemmin tuttujen tekijätiimien puolikkaat päästään lähemmäs sitä, mikä kunkin yksittäisen tekijän osaamisen ydin on. No, Beautiful Darknessin perusteella voidaan sanoa, että ainakin kamala maailma ja kovan luokan kyynisyys ovat niin Vehlmannin kuin Kerascoët’nkin ominta alaa. Beautiful Darkness on metaforinen sarjakuvaromaani, jota hallitsevat kaikensorttiset hirveydet. Tarina on suoraviivainen ja laatu ajaa lukemaan eteenpäin, mutta hyvä olo ei vieläkään ole se tunne, jota tekijät tarjoilisivat. Jatka lukemista ”Arvio: Beautiful Darkness – Nihilistinen yhteiskuntametafora ei anna hengähdystaukoja”

Arvio: Ice Cream Man vol. 1 – Rainbow Sprinkles

cof

En ihan tarkalleen tiedä, minkälainen ongelma minulla on Image-kustantamon kanssa, mutta useimmiten en ole heidän sarjakuvistaan vaikuttunut. Minun ja julkaisujohtajan maut eivät vain osu kauhean hyvin yksiin. Silti, Imagekin kun jonkinlaista mainetta sarjispiireissä nauttii, tulee aina aika ajoin tartuttua uuteen kustantamon tuotteeseen ja toivottua, että historia ei toistaisi itseään. Uusimpana tyrkkynä viime vuoden best of -listoille hiipinyt Ice Cream Man. Episodimainen sarjakuva on hengeltään sandmanmainen, joskin W. Maxwell Prince ja Martin Morazzo haluavat pitää homman ainakin näiden neljän ensimmäisen numeron perusteella Neil Gaimania kyynisempänä. Ice Cream Man on kokoelma tarinoita epäonnisista ihmiskohtaloista jossain kauhun, dekkarin ja fantasian välimaastossa. Omista Image-kokemuksistani tämä ei ole missään nimessä kehnoin, mutta en tiedä, tulenko silti muistamaan tästä sarjiksesta enää kolmen kuukauden kuluttua juuri mitään. Jatka lukemista ”Arvio: Ice Cream Man vol. 1 – Rainbow Sprinkles”

Arvio: Miss Don’t Touch Me – Lohduttomuus on yllättävän kiehtovaa

cof

Huhhuh, jo edellinen Hubert’n ja Kerascoët’n yhteistyöteos pisti hikoilemaan arvaamattomuutensa ja yllättävän julmuutensa vuoksi, mutta tämä Miss Don’t Touch Me on vielä raadollisempi kirja. Ranskalainen tiimi ei selkeästikään tapaa ilahduttaa lukijoitaan tai tarjoa heille minkäänlaista turvallista eskapismia. Miss Don’t Touch Me on koukuttava murhamysteeri, johon sekoittuu kaikenlaista ahdistavaa ja surullista niin paljon, että kyynisyys lähentelee parhaimmillaan jotain Frank Millerin Sin Cityä. Millerin tarinoissa kaikki ovat kuitenkin rehellisiä hirviöitä ja lukijan ei tarvitse sympata hahmoja. Hubert ja Kerascoët sen sijaan varmistavat, että lukijan sydän on vankasti hahmojen puolella ennen kuin hirveyksiä tapahtuu. Ystävällistä lukijapalvelusta tällainen! Miss Don’t Touch Me (MDTM) on paljon ajatuksia herättävä, kaunis ja mieleenjäävä sarjis. Vähän kuin aiemmin arvostellun Beautynkin kohdalla, en aivan varauksetta uskalla kirjaa kuitenkaan ylistää, vaikka lukusuosituksen annankin. Jatka lukemista ”Arvio: Miss Don’t Touch Me – Lohduttomuus on yllättävän kiehtovaa”

Arvio: Learn Finnish Without Studying – Pätevä perehdytys, mutta onko tämä oikeastaan sarjakuva?

cof

En tiedä, ajattelevatko muut samoin, mutta mielestäni yksi takuuvarma bestseller-kategoria Suomessa on Suomesta kertovat, mukamas ulkomaalaisille suunnatut teokset, joita kuitenkin kuluttavat 90-prosenttisesti ihan perushärmäläiset. Kun halutaan nähdä, että mitäs niille ulkomaaneläville voi meistä kertoa, ja mitähän ne meistä sitten ajattelee. Sympaattinen ajatus siitä, että Suomen ulkopuolella ihmisiä kiinnostaa, millaista Suomessa on. Sellaiset sarjakuvat kuin Finnish Nightmares tai Learn Finnish Without Studying ovat kelpo esimerkkejä. Ne ovat hyvin tehtyjä sarjakuvia ja samaistumisen tunne kirvoittaa nauruja suomalaisesta lukijasta, mutta kansainvälinen menestys syntynee lähinnä siitä, että suomalaiset ostavat näitä ulkomaalaisille tuttavilleen nenäkarvat innosta väristen, ja sanotut tuttavat laittavat sen jälkeen kirjan hyllyyn pölyä keräämään, kunnes se jossain muutossa häviää. En tiedä, onko tämä turhan kyyninen asenne, mutta ei minua kiinnostaisi lukea tuvalulaista sarjakuvaa tuvalulaisten mielenlaadusta, oli se kuinka hyvä vain. Toisaalta jokainen myyty kotimainen sarjakuva on kotiinpäin, joten mielestäni tarkoitus pyhittää täysin keinot. Kaikki tuki myös Learn Finnish Without Studyingille ja Sami Nyyssölälle, varsinkin kun toteutus on huolellinen ja mietitty. Jatka lukemista ”Arvio: Learn Finnish Without Studying – Pätevä perehdytys, mutta onko tämä oikeastaan sarjakuva?”

Arvio: Uzumaki – Spiral Into Horror

cof
Luin Uzumakista kahta eri versiota, peilattua ja peilaamatonta. Kannet olivat kyllä molemmissa totaalisen mitäänsanomattomia.

Kaiken muun sarjismouhauksen lisäksi taustalla on ollut käynnissä useamman kuukauden kestänyt projekti lukea loppuun kauhumestari Junji Iton tunnetuin painajainen, Uzumaki. Uzumakilla on mittaa kolme pokkaria, mutta projektia ei venyttänyt kirjan pituus, vaan se, että Uzumaki on koko ajan kirjastosta varattuna tai kysyttynä. Ottaen huomioon, että kyseessä on 20 vuotta vanha sarjakuva, jota ei tietääkseni ole käännetty suomeksi tai joka ei ole ollut missään erityisessä julkisuudessa viime vuosina, kertoo tuo kysyntä jotain Uzumakin maineesta. Itoa on blogissa luettu pariin otteeseen aiemminkin, ja tekijän kyvyistä on oltu vaikuttuneita alusta lähtien. Uzumaki on lukemistani Iton kirjoista selkeästi pisin. Kaikki luettu Ito on tehnyt vaikutuksen: lyhyet kauhunovellit tekivät vaikutuksen, ja pidemmässä Gyossa tarina pääsi häiritsemään uudella tavalla vaikka illuusio hieman särkyikin ilmiöiden liiallisen selittämisen vuoksi. Uzumaki ei kompastu selittämiseen vaan on tyydyttävän epämääräinen, vaikka kauhua ei ihan joka sivulle riitäkään. Jatka lukemista ”Arvio: Uzumaki – Spiral Into Horror”

Arvio: Monk! – Thelonious, Pannonica and the Friendship Behind a Musical Revolution

cof

Jokin Monk! -sarjakuvakirjassa vetoaa jo ennen kuin kirjaa on edes avannut. Vaikuttava koko, Thelonious Monkin musiikkia henkivä jyhkeän sulava typografia ja Youssef Daoudin rujo mutta viimeisen päälle kontrolloitu kansikuva vetävät puoleensa väistämättä. Sisältökin vetää mukanaan nopeasti. Monk! – Thelonious, Pannonica and the Friendship Behind a Musical Revolution on elämäkerta, joka kertaa elämiä lopulta huomattavan vähän. Se on kaukana väsyneestä Wikipedia-sivun kronologisesta kuvittamisesta. Thelonious Monk oli bebop-jazzin suurimpia nimiä ja varmaankin jazzpianisteista suurin. Monk! on itsessäänkin kuin bebopia – se poukkoilee, kiihdyttää ja hidastaa, yllättää ja hämmentää vuorotellen, mutta ei hetkeksikään menetä viehätystään. Se on yksi tehokkaimpia sarjakuva-elämäkertoja, joita olen lukenut, sillä en malttanut edetä alusta montaakaan kymmentä sivua, kun Monkia oli jo laitettava taustalle soimaan. Tätä sarjakuvaa ei ole tarkoitettu luettavaksi hiljaisuudessa. Jatka lukemista ”Arvio: Monk! – Thelonious, Pannonica and the Friendship Behind a Musical Revolution”

Ilman tätä sarjakuvaa en olisi minä: Sin City – Hell and Back

cof

Ilman tätä sarjakuvaa en olisi minä -sarja etenee jo kolmanteen osaansa. Kun olen retroaktiivisesti keksinyt sarjalle sääntöjä, olen tunnistanut kehityksestäni tietynlaisia käännekohtia. Lapsuuden ensimmäiset kunnon sarjismuistot (tämä on vielä tulossa), itsenäinen lukeminen ja tunne omasta kirjasta (Roope Ankan elämä ja teot), pottunokista ja eläinhahmoista ”realistisiin ihmishahmoihin” (Hämähäkkimies) ja ensimmäinen ”aikuisten sarjakuva”, joka on tämän osan teema. Voi olla, että keksin näitä käännekohtia joskus vielä lisääkin, mutta näillä näkymin neljä osaa on loppusaldo, joilla minuuteni on sarjakuvissa rakennettu.

cof

Heräsin ”vakaviin” sarjakuviin verrattaen myöhään. Yläasteella oli kiire soittaa bändissä ja kasvattaa finnejä naamaan ja lukiossa oli niin paljon luettavaa koulun puolesta, että suunnilleen kaikki vapaa-ajan lukeminen viikottaista Akkaria lukuunottamatta jäi taka-alalle. Niinpä henkisen kehityksen aika, jolloin muukin kuin huumori- tai seikkailumateriaali alkaa kiinnostamaan, meni enemmän tai vähemmän sarjispimennossa. Palasin sarjakuvien pariin 2005, kun teattereihin tärähti ensimmäinen Sin City -leffa. Elokuva itsessäänhän on ensiluokkaista pintakiiltoa ja kikkailua, niin hyvin tehtynä, että sitä on vaikea vastustaa. 17-vuotiaaseen se iski kovaa, joten elokuvan jälkeen oli pakko haalia näppeihin myös sarjista. Isä onnistuikin joltain työreissulta tuomaan tuliaisina Hell and Back -kirjan, joka tuolloin oli melko tuore ja sattumalta viimeiseksi jäänyt Sin City -julkaisu. Tässä tapauksessa se oli ensimmäinen lukemani Sin City, joten sain sarjaan melko erilaisen ensikosketuksen kuin suurin osa lukijoista. Ja Frank Millerkään ei ollut vielä kyseenalainen hahmo, oi niitä aikoja! Jatka lukemista ”Ilman tätä sarjakuvaa en olisi minä: Sin City – Hell and Back”

Arvio: Beauty – Aikuisten satu yllättää niin monta kertaa, että perässä ei meinaa pysyä

cof

Sain jokin aika sitten blogin vinkkaustoiminnon kautta viestin siitä, että herran olisi hyvä lukea hieman Kerascoëtia, jos mielii piireissä pysyä. Koska haluan vain viihdyttää ja mahdollisesti kiihdyttää, laitoin sopivan selektion tekijän töitä varaukseen. Näitä siis tulee lähiaikoina ainakin kolme, ja ensimmäisenä tassuun osui kirjakassista Beauty. Kerascoët on tarinoiden kuvittaja, tai itse asiassa kaksi. Taiteilijanimen takaa paljastuu pariskunta Marie Pommepuy ja Sebastién Cosset, mutta jonkinlaisen lukuselvyyden säilyttämisen nimissä aion viitata Kerascoëtiin tässä tekstissä yksikössä. Beautyssä Kerascoëtille sanoja kuvitettavaksi tarjoaa Hubert. En tiedä, kuka tekijäkolmikosta on vaikuttanut Beautyn juonessa mihinkin, mutta kyseessä on niin hämmentävä satu, että siitä on tosi vaikea muodostaa kantaa. Ajattelin, että kun nukun luettuani yön yli, niin ajatus blogia varten selkenee. Tässä sitä ollaan, yhtä yötä viisaampana ja tämän sarjiksen suhteen ihan yhtä tyhjänä kuin eilenkin. Jatka lukemista ”Arvio: Beauty – Aikuisten satu yllättää niin monta kertaa, että perässä ei meinaa pysyä”

Arvio: Little Moments of Love – Tällaisen siirapin on pakko ärsyttää jotakuta muutakin

cof

Njöö, olihan se tämänkin päivän tultava, että jokin 2018-parhaiden listoilta poimittu sarjis osoittautuu pettymykseksi. Väistämätön mutta kyseenalainen kunnia osuu nettisarjiksena suosionsa rakentaneelle Catana Comicsille, jonka stripeistä on koottu pieni parisuhdeteemainen kirjanen Little Moments of Love. Catana Chetwynd on aloittanut strippien teon omasta parisuhteestaan poikaystävänsä ja itsensä iloksi, ja poikaystävä rohkaisi häntä julkaisemaan strippejä myös verkossa. Monet internetissä ovatkin samaistuneet  ja ihastuneet Chetwyndin tekeleeseen, mutta omasta puolestani tämä olisi voinut aivan hyvin jäädä pöytälaatikkoprojektiksi. Little Moments of Love on kirjallinen vastine sille vastarakastuneelle pariskunnalle, jota kukaan ei jaksa katsella saati kuunnella yhteisissä illanvietoissa. En tiedä, olenko sitten vielä liian kyyninen nykyiseen wholesome-kulttuuriin, mutta minun on todella vaikea keksiä, miksi kukaan haluaisi ostaa tätä kirjaa ja maksaa rahaa kokemuksesta, joka ärsyttää ilmaisenakin? Jatka lukemista ”Arvio: Little Moments of Love – Tällaisen siirapin on pakko ärsyttää jotakuta muutakin”

Arvio: The Prince and The Dressmaker – Oppitunti empatiasta lapsille ja aikuisille

cof

Ai että on mukavaa lukea näitä selkeästi uuden tekijäpolven moderneja sarjakuvia. Sellaisia kuin My Boyfriend Is A Bear tai The Prince and The Dressmaker. Sarjakuvia, jotka ovat hengeltään täysin ajassa kiinni, mutta asenteiltaan ja teemoiltaan täysin ajattomia. Sarjakuvia, joita todennäköisesti ei olisi tehty vielä edes viisi vuotta sitten, mutta jollaisia olisi pitänyt olla aina olemassa. Jen Wangin The Prince and The Dressmaker on koko perheen Disney-satu, aivan kiireestä kantapäähän, mutta siitä on riisuttu suuri osa sitä sukupuolirooleja kahlitsevaa asennemaailmaa, joka prinssi- ja prinsessakertomuksia on iät ja ajat riivannut. Tarina on monipolvinen ja pitää otteessaan, sen teemat ovat kiinnostavia ja persoonat sopivasti uskottavia ja satumaisia. Näin tehdään sekä aikuisia että lapsia koskettavia tarinoita, joita voi vieläpä suositella molemmille. The Prince and The Dressmaker osuu tässä ns. Pixar-maalitaulussa lähelle häränsilmää. Jatka lukemista ”Arvio: The Prince and The Dressmaker – Oppitunti empatiasta lapsille ja aikuisille”