Arvio: Unnatural vol. 1 – Awakening

Nyt täytyy kyllä myöntää, että en olisi ikimaailmassa arvannut, millaisen sarjakuvan olin luettavaksi haalinut. Unnatural jatkaa viime vuoden kehuttujen sarjisten sarjaa, jotka pistin kirjastosta varaukseen sen suuremmin tutustumatta tai miettimättä. Kyseessä on italialaisen Mirka Andolfon ensimmäinen englanniksi käännetty sarjis. Kustantajaksi on tarttunut Image, eli Andolfo ei aloita jenkkitaivaltaan mistään pienistä taidepiireistä. Itse toki oli jälleen skeptinen Image-tuotteeseen tarttuessani, mutta nyt täytyy sanoa, että suurin osa kustantamon helmasynneistä loisti poissaolollaan. Siinä missä Image-kama on usein nähtyjen konseptien kierrättämistä, sisällöllisen ohuuden peittämistä silmäkarkkiin ja ”aikuisen sarjakuvan” varjolla läpipäästettyä sekavaa kerrontaa, Unnatural on aidosti koukuttava, alusta saakka hyvin rakentuva ja TODELLAKIN yllättävä sekoitus teemoja, joita en ole nähnyt sarjakuvassa yhteen naitettuna koskaan ennen.

Arvio: Oksi – Muistatteko kun muumit ratsasti niillä pilvillä? Siltä tämä tuntuu

Onpas muuten harvinaislaatuista ja ilahduttavaa, että avatessaan juuri ostamansa kotimaisen sarjakuvan silmään osuu ensimmäiseltä sivulta maininta ”3. painos”. Ei ole jokapäiväistä tällaisten näkeminen, varsinkaan jos kyseessä oleva sarjakuva on vasta muutaman kuukauden ikäinen. Usein ensimmäistäkin painosta myydään useampi vuosi. Mari Ahokoivun viimevuotinen Oksi kuitenkin tarjoaa tällaisen pienen ilon läikähdyksen ennen tarinan alkua. Sarjakuva on ollut pienimuotoinen yllätyshitti, joka on kerännyt kovasti ylistystä ja kiitosta arvioissa ympäri internettiä. Tietysti se näkyvin tunnustus eli Sarjakuva-Finlandia jäi pokkaamatta, diktaattorimalli kun on suunniteltu nimenomaan epäloogisuuksia varten. Ahokoivu pääsi kuitenkin apajille toista reittiä, osana Sisaret 1918 -antologian tekijäpoppoota, joten ei huono vuosi tekijällekään!

Jälkijättöisen bloggaajan elikkäs meikämignonmunan näkökulmasta haasteeksi muodostuukin lähinnä keksiä Oksista vielä jotain sanottavaa, tätä kun on käsitelty sarjakuvaksi poikkeuksellisen laajasti myös kirjablogeissa. Oksi on todella hyvä, huolella ja rakkaudella tehty kokonaisvaltainen sarjakuva, ja kuuluu mielestäni modernin Suomi-sarjiksen kulmakiviin. Se innoitti minut kokeilemaan jotan uutta myös arvion kanssa, nimittäin nyt aion siis lopettaa itseni suodattamisen ja annan sanojen vain virrata. Katsotaan, mihin päädytään!

Arvio: My Boyfriend Is A Bear – Arkinen kertomus on tuoretta laatusarjakuvaa

Tämän sarjiksen bongasin popkulttuurijätti A.V. Clubin suosituksista. My Boyfriend Is A Bear oli listattu vuoden 2018 ensimmäisen puolikkaan parhaiden sarjakuvien joukkoon, joten tässäpä Helmet mahdollisti kirjastokävijälle sekä laatua että ajankohtaisuutta samassa paketissa! Pamela Ribonin käsikirjoittama ja Cat Farrisin kuvittama MBIAB on tämän vuoden pulssilla julkaisuajankohtansa lisäksi myös hengeltään. Se on käytännössä yksi iso metafora ympäristön odotuksista ja yksilön onnellisuudesta, jotka saattavat olla keskenään ristiriidassa. Se on kannanotto hyväntahtoisen itsenäisyyden ja rajoittamattoman rakkauden puolesta. Nykypäivän internet-kielellä puhuttaisiin wholesome contentista, eheyttävästä ja hyvää mieltä levittävästä materiaalista. MBIAB on wholesome hyvällä tavalla ilman liiallista naiiviutta, ja se osoittaa, että tärkeitä asioita voidaan käsitellä myös ilman ylenpalttista synkistelyä.

Arvio: Zoo – Turhanpäiväistä kioskikirjallisuutta

En osaa sanoa, miksi päätin kirjastossa ottaa James Pattersonin ja Michael Ledwidgen romaanin perustuvan Zoo-sarjiksen mukaan. Nimi, kansi, suositukset ja takakannen teksti kielivät kaikki melko epäkiinnostavasta mukaspektaakkelista. A CBS Event Series, joopa joo. Ajatukseni taisi olla suoraan sanottuna ”tämä on varmaan aika huono, mutta otanpa silti”. Mitähän järkeä siinä päättelyketjussa oli? Joka tapauksessa, ennakko-oletukset osuivat suhteellisen oikeaan. Zoossa haisee niin kirjatausta kuin tv-taustakin, eikä kumpikaan erityisen hyvällä tavalla. Sarjakuvasovituksen on tehnyt Andy MacDonald, joka vaikuttaa Pattersonin tavoin ammattimaiselta suorittajalta. Zoo on geneerisistä geneerisin katastrofikertomus, jossa näkyvät amerikkakeskeisyys, itsensä vakavasti ottaminen ja lajityypin kliseet. Vaikea kuvitella, kenelle tämä olisi täysosuma. Ehkä hänelle, jonka mielestä 24 ja Day After Tomorrow ovat parasta, mitä jenkkiviihdeteollisuus on koskaan tuottanut. Jos olet se tyyppi, niin suosittelisin ensin miettimään elämää uudestaan, ja vasta sen jälkeen suosittelisin Zoota.

Arvio: Pikku Närhi – Surullinen trilleri yllättää takavasemmalta

En tiedä, onko olemassa ”epätyypillistä suomalaista sarjakuvaa”, mutta jos on, niin Pikku Närhi on sellainen. Lauri ja Jaakko Ahosen lukijat yllättänyt ja Sarjakuva-Finlandiankin 2012 pokannut Pikku Närhi hiippailee jossain mainstreamin ja taidesarjakuvan välimaastossa, mihin Suomessa harvoin eksytään. Yleensä tekijät haluavat asemoitua jompaan kumpaan lokeroon, mutta Pikku Närhi on hahmoiltaan ja kuvitukseltaan erittäin myytävää tavaraa, kun taas synkkä aihe ja verkkaisen hiljainen kerronta vaativat sitoutumista perusfingerporinlukijaa enemmän. Ulkosarjakuvallisesti Pikku Närhi tuntuu myös paradoksilta: sen on ottanut kustantaakseen Egmont, joka yleensä pitäytyy visusti käännössarjakuvissa, Dark Horse on julkaissut sen englanniksi, ja olipa Pikku Närhi oikein Eisner-ehdokkaanakin. Tällaiset meriitit väistelevät Suomi-sarjiksen yleensä kaukaa, joten mistäs tässä oikein on kyse?

Arvio: Pride of Baghdad – Tasapainoilua vakavuuden ja Disneyn välillä

Pride of Baghdadin alkuasetelma on mielenkiintoinen: neljä Bagdadin eläintarhassa pidettyä leijonaa pääsee vapaaksi häkistään, kun Irakin sodan pommitukset ajavat työntekijät karkuun tarhasta ja kranaatit murtavat eläimiä pidättelevät muurit. Brian K. Vaughanin ja Niko Henrichonin teos on kirja vapaudesta, sodasta ja elämisen arvoisesta elämästä. Leijonat lähtevät eläintarhasta samoilemaan sodan runteleman kaupungin raunioissa ja pyrkivät selviytymään uudessa tilanteessa.

Arvio: Kannas –Mahtavan hienoa historiankirjoitusta

Hanneriina Moisseinen ei päästä lukijoitaan helpolla. Raskaan henkilökohtaisen Isä-teoksen jälkeen hän on siirtynyt kuvaamaan toisen maailmansodan vähän käsiteltyjä tragedioita. Kannas on kertomus sodan jalkoihin jäävistä. Sotilaasta, josta kauheat kokemukset vievät voiton ja jota julma ympäristö ei armahda. Maatalon tyttärestä, joka joutuu jättämään kaiken ja jota sodan miehet riepottelevat kohtuuttomasti. Ja eläimistä, etenkin lehmistä, joita koitetaan sodan jaloista pelastaa, mutta jotka kärsivät tietämättä miksi. Kannas on saanut paljon huomiota ja siitä on kirjoitettu ilmestymisensä jälkeen laajalti. Se ei kuitenkaan ole ihme, sen verran ansiokas historiankirjoitus ja tunteiden välittäjä se on.