Arvio: Jokeri – Plääh

dav

Kun nappasin kirjastosta kainalooni Brian Azzarellon ja Lee Bermejon Jokerin, aavistelin jo hieman pahaa. Tutun, paskaisen hymyn valtaama kansi on toisaalta komea, toisaalta sen estetiikka on kulahtanutta kauhukuvastoa kliseisimmillään. Ei ole mitään kiistämistä sen suhteen, etteikö Jokeri olisi supersankarisarjakuvan kiehtovimpia hahmoja, mutta samanaikaisesti se tarkoittaa, että hän on myös väistämättä yli- ja väärinkäytetty. Aivan kuten Hämähäkkimiehen suurimpien juonien takaa täytyy lähes aina paljastua Vihreä Menninkäinen, on käsikirjoittajilla pakkomielle tunkea Jokeria joka käänteeseen, sopi hän sinne tai ei. Jokerille omistettu oma kirja on siis mahdollisuus tutkia hahmoa ja sen mahdollisuuksia uusilla tavoilla, tai sitten vain mässäillä niillä ilmiselvillä jokerismeilla, joita kymmenet Batman-tarinat ja elokuvat pursuavat yli äyräidensä. Valitettavasti Azzarellon ja Bermejon Jokeri on puhtaasti jälkimmäisen kategorian kamaa.

Jatka lukemista ”Arvio: Jokeri – Plääh”

Arvio: Mahtava Thor – Klassista sankarisarjista puhtaimmillaan ja parhaimmillaan

dav

Kirjastosta löytyi viime reissulla lähes uutuuksia, kun viime vuonna julkaistu Mahtava Thor kiilteli hyllyssä. Kirja kokoaa kansien väliin 13 numeroa Stan Leen ja Jack Kirbyn klassisia Thor-seikkailuja vuosilta 1968-1969. Thor oli tuossa vaiheessa ehtinyt seikkailemaan lehtien sivuilla kuutisen vuotta, joten sankarin taival oli vielä nuori. Tässä kirjassa mistään hapuilusta ei ole tietoakaan. Vaikka kosmisuus ja vanhat sarjikset ovat vaarallinen yhdistelmä, joka tarkoittaa herkästi kulmikasta pökkelöintiä ja typeriä juonia, Thorissa homma toimii kuin rasvattu. Homma on oikealla tavalla mahtipontista ja machoa, ja kuvitus sopivasti klassisen jäykkää. Sekä Lee että Kirby ovat näissä tarinoissa huippukunnossa. Jatka lukemista ”Arvio: Mahtava Thor – Klassista sankarisarjista puhtaimmillaan ja parhaimmillaan”

Arvio: X-Men Xenogenesis – Ryhmä-X käy päälle, mutta loppuu ennen kuin alkaakaan

dav

En ole lukenut uutta Ryhmä-X:ää vuosikausiin. Mutanttitarpeeni ovat tyydyttyneet Chris Claremontin ja John Byrnen vanhojen klassikoiden selailulla uudestaan ja uudestaan. Harppaus Xenogenesikseen on siis melkoinen. 2010-2011 Yhdysvalloissa ilmestynyt viisiosainen tarina kertoo nykyisen Ryhmä-X:än otteista ja siinä on nähtävissä jo merkkejä Marvel-yhtiön 2010-luvun suunnanmuutoksesta. Tarinan takana ovat käsikirjoittaja Warren Ellis ja kuvittaja Kaare Andrews. Suoraan tähän tarinaan ilman kontekstia sukeltavalle lukijalle (kuten minä) tästä tarinasta vahvimmin jää mieleen kuvitus. Andrewsin jälki on samaan aikaan kumimaisen piirrettymäistä ja mahtailevan macho-jyhkeää. Se on äärimmäisyyksien kanssa pelaamista. Ellisin tarinassa on kivoja elementtejä ja viittauksia menneeseen, mutta viiden lehden mittainen stoori ei pääse kovinkaan syvälle pintansa alle. Jatka lukemista ”Arvio: X-Men Xenogenesis – Ryhmä-X käy päälle, mutta loppuu ennen kuin alkaakaan”

Arvio: Salatut sodat – Hölmöä purkkaviihdettä, mutta rehellisesti

dav

Tämä viikko oli melko raskas, ja jo maanantai-iltana tuntui siltä, että tarvetta olisi uudelle viikonlopulle. Minulle iski tarve tyhjentää päätä palaamalla yksinkertaisempiin aikoihin. Hyvikset hyviksinä, pahikset pahiksina, kirkkaita värejä ja mäiskettä. Salatut sodat vastaa tähän tarpeeseen loistavasti. Alun perin 1984-1985 ilmestynyt tarinakokonaisuus on supersankarisarjisten ensimmäinen iso team-up-tapahtuma. Kostajat, Ryhmä-X, Hämähäkkimies ja pari muuta siirtyvät sotaplaneetalle, jossa kaikkivoipa Tuonpuoleinen usuttaa heidät taistelemaan pahimpia vihollisiaan vastaan. Vihupuolelta löytyvät mm. tohtorit Doom ja Mustekala, Molekyylimies, Lisko, Lumoojatar, Imijä (parhaita nimikäännöksiä koskaan) ja muutama muu kehveli. Jim Shooterin käsikirjoittama sarjis ei yritä esittää olevansa erityisen fiksu tai perusteltu. Se on rehellistä purkkaviihdettä. Jatka lukemista ”Arvio: Salatut sodat – Hölmöä purkkaviihdettä, mutta rehellisesti”

Arvio: Blacksad 4 & 5 – Tyylikeskeisyydestä hahmokeskeisyyteen

dav

Etsiväkissa Blacksadin koettelemukset jatkuvat kirjasarjan 4. Ja 5. osassa Yhdysvaltain eteläosissa. New Orleansiin sijoittuva Hiljainen helvetti ja sieltä road tripin tavoin kohti Meksikon rajaa matkaava Amarillo ovat laadukkaita ja esittelevät Blacksadiin uusia näkökulmia, mutta ei toki niin paljoa, että perusasioista tingittäisiin. Ensimmäiset osat fiilistelivät noir-tyyliä ja 1950-luvun loppupuolen miljöötä. Näissä myöhemmissä osissa Juan Diaz Canales ja Juanjo Guarnido alkavat marssittaa esiin henkilöhahmoja yhä voimakkaammin. Jatka lukemista ”Arvio: Blacksad 4 & 5 – Tyylikeskeisyydestä hahmokeskeisyyteen”

Arvio: Kapteeni Britannia – Leukaperien kosmiset seikkailut

dav

Alun perin 1980-luvun alkupuolella ilmestynyt Kapteeni Britannia on suomenkieliseksi käännössarjakuvajulkaisuksi outolintu. Melko ilmiselvä Kapteeni Amerikka –kopio on näkynyt Suomessa lähinnä sivuosissa. Ilman nimekkäitä tekijöitä tätä sarjakuvaa ei todennäköisesti olisi koskaan tässä maassa julkaistu. Kapteeni Britannia on nimittäin käsikirjoittaja Alan Mooren ja kuvittaja Alan Davisin varhainen hengentuote, ja molemmat ovat myöhemmin nousseet alansa arvostetuimpien tekijöiden joukkoon. Kirjan julkaissut Egmont on luottanut etenkin Mooren vetovoimaan, sillä Marvel-universumiin sijoittumisesta huolimatta Kapteeni Britannia –kirja on täynnä Suomessa melko tuntemattomia hahmoja. Mooren tavaramerkkejä on havaittavissa läpi kirjan, mutta tyylin keskeneräisyys on samaan aikaan on nähtävissä. Jatka lukemista ”Arvio: Kapteeni Britannia – Leukaperien kosmiset seikkailut”

Arvio: Marvels – maalauksellisen maanläheinen supersankaritarina

dav

Vähän aikaa sitten Twitterissä kiersi #5vaikuttavintasarjakuvaa –häsä, jossa käyttäjät listasivat elämäänsä eniten vaikuttaneita sarjakuvia. Latasin tiskiin kohtalaisen ilmiselviä valintoja, jotka ovat aikanaan ravistelleet. Vasta pari päivää myöhemmin tajusin, että Kurt Busiekin ja Alex Rossin Marvels olisi ehdottomasti kuulunut listalle. Marvel-maailman virstanpylvästapahtumia tavallisen supervoimattoman tallaajan näkökulmasta tarkasteleva tarina on yksi merkittävimpiä Marvel-kustantamon yksittäisiä teoksia. Se on ollut aikanaan ensimmäisiä kirjoja, joka itselleni on näyttänyt, että sarjikset pystyvät paljon muuhunkin kuin ryminään ja lihasten pullisteluun. Omalta osaltaan  se on rohkaissut tutkimaan sarjakuvia myös Hämiksen ja Disney ulkopuolelta. Jatka lukemista ”Arvio: Marvels – maalauksellisen maanläheinen supersankaritarina”

Arvio: Teräsmies – All-star Superman

AllStarSuperman_kansi

DC:n All-star–sarjan julkaisujen tarkoituksena oli vapauttaa hahmot virallisen tarinakaanonin kahleista, ja antaa kokeneille sarjakuvantekijöille mahdollisuus esittää oma tulkintansa hahmosta ilman aiempien vuosikymmenien painolastia. Kirjoja julkaistiin lopulta vain kahdesta hahmosta, Batmanista ja Teräsmiehestä. All-star Batman and Robin (ASBAR) oli sadistinen ja kieroutunut tulkinta Batmanista, mielestäni myös väärinymmärretty hiomaton timantti. All-star Superman (ASS?) on huomattavasti puhtoisempi kertomus Teräsmiehestä yllättävällä twistillä. Grant Morrisonin kirjoittama ja Frank Quitelyn kuvittama tarina kertoo Teräsmiehestä, joka pelastaessaan Aurinkoon matkustavaa tutkimusryhmää saa yliannostuksen häntä ravitsevaa säteilyä. Teris saa väliaikaisesti voimiinsa vielä lisätehoa, mutta samanaikaisesti hänen kehonsa alkaa rapistua ja Terämies tietää kuolevansa vuoden kuluttua. ASS on tarina Teräsmiehen viimeisestä vuodesta. Jatka lukemista ”Arvio: Teräsmies – All-star Superman”

Arvio: Vampirella – Kirjasto 1 – Hulppeaa ja ilahduttavaa soopaa

Vampirella_kansi

Vampirella on vuonna 1969 ilmestymisensä aloittanut sarjakuvalehti, joka tiesi, mitkä sen valtit ovat. Mitään korkeakulttuuria ei ole haettu, vaan pennoset on tienattu häpeilemättömällä mikstuuralla seksiä, kauhua ja väkivaltaa. Lehdet sisältävät useita lyhyitä, toisiinsa liittymättömiä tarinoita, joissa vilisevät vampyyrit, ihmissudet ja noidat, ja päähenkilöitä odottaa yleensä onneton loppu. Vampirella – Kirjasto 1:een on kokonaisuudessaan koottu lehden 7 ensimmäistä numeroa. Kirja on riemastuttava luettava. Johtuen lehtien iästä niin seksi, väkivalta kuin kauhukin ovat nykystandardeilla aika kilttiä tavaraa ja tarinat ovat hölmöydessään sympaattisia. Jatka lukemista ”Arvio: Vampirella – Kirjasto 1 – Hulppeaa ja ilahduttavaa soopaa”

Arvio: Batman – Pöllöjen hovi/Pöllöjen kaupunki

BatmanPöllöt_kansi

Pöllöjen Hovi on Batmanissä alun perin vuonna 2011 esitelty rikossyndikaatti, joka keikautti Gothamin totuttuja valtasuhteita päälaelleen osana DC:n New 52 –lanseerausta. Kun Batman-lehden numerointi aloitettiin tuolloin alusta, tuotiin tuttuihin ympyröihin uusi uhka. Egmontin Suomessa julkaisemat Pöllöjen hovi ja Pöllöjen kaupunki –kirjat kertovat tarinan Batmanin ja Hovin ensimmäisestä kohtaamisesta. Ne eivät ole mitään mullistavaa, mutta silti taitavasti kerrottua ja brutaalisti kuvitettua batmanöintiä. On oma temppunsa saada 80 vuotta rikollisia niputtaneelle Batmanille uskottavia uusia vastustajia ja siinä Pöllö-kirjat onnistuvat. Koska Bruce Wayne ei voi koskaan lakata kipuilemasta vanhempiensa kuolemaa joka hiton tarinassa, tuodaan Batmanin syntytarinaankin uusia kulmia. Jopa ne tuntuvat pääosin uskottavilta, eivätkä heikennä Scott Snyderin ja Greg Capullon suoritusta. Jatka lukemista ”Arvio: Batman – Pöllöjen hovi/Pöllöjen kaupunki”