Arvio: Aku Ankan Slangisota – Onnen koettelua murresarjakuvan lainalaisuuksilla

Hei, pääsen taas nostamaan esiin guilty pleasure -sarjakuvagenreäni, murresarjakuvia! Kaapista tulin ulos tämän kyseenalaisen mieltymyksen kanssa jo pari vuotta sitten, mutta ehkäpä blogiin on sen jälkeen löytänyt pari uuttakin lukijaa, joille voin tässä tuottaa pettymyksen. Kyllä, tämä kynäniskabloggaaja ei vieläkään ole lukenut Akiraa alusta loppuun tai kaikkia Tinttejä, mutta murresarjakuvia on kyllä kahlattu mennen, tullen ja palatessa. Niinpä Sanoman uusin murrekokoelma Aku Ankan Slangisota löysi tiensä käsiini hyvinkin ripeästi. Genren ystävänä minun oli vaikea vastustaa tämän kirjan speksejä: pelkkiä Carl Barksin tarinoita ilman heikkolaatuista täytemateriaalia, vain Stadin slangia, jonka toimivuus Ankassa on minulle jo todistettu, ja kääntäjinä monia mielenkiintoisia helsinkiläisiä, kuten Asa, Tuomari Nurmio, Kati Kovács ja Cledos. Viimeisin toisaalta muodosti saman tien myös kirjan suurimman riskin: kun Ankan käännökset ovat aina olleet tiukasti säänneltyjä ja toimitettuja, ja se on niiden laadun perimmäinen syy, voiko laatu säilyä kun hommiin otetaan kokemattomia tekijöitä, joiden ansiot ja osaaminen ovat ihan jotain muuta kuin sarjakuvakääntämistä? Lyhyt vastaus: ei se ihan voi, vaikka Slangisota ei totaalinen floppi olekaan.

Mainokset

Ilman tätä sarjakuvaa en olisi minä: Roope Ankan elämä ja teot

Kokeilenpa aloittaa uutta juttutyyppiä, jossa palaan koko elämäni rakkaimpien sarjakuvien pariin ja koitan löytää niistä vielä kerran jotain uutta sanottavaa. Itseoikeutetusti sarjan saa avata Roope Ankan elämä ja teot, jota olen aiemmin käsitellyt vain hyvin pikaisesti sivuten. Toivotaan, että juttusarja ei jää yhden kirjoituksen mittaiseksi!

Kävipä harvinaislaatuinen tilanne. Lukujono oli päässyt tyhjenemään, ja seuraavat kirjaston varaukset olisivat noudettavissa vasta muutaman päivän päästä. Rahat olivat menneet joululahjoihin ja kaikenlaiseen riettaaseen elämään, joten sarjiskauppaankaan ei ollut juuri nyt asiaa. Piti siis palata hyllystä jo valmiiksi löytyvien klassikoiden pariin. Pläräilin kaikenlaisia vaihtoehtoja, mutta lopulta päädyin kuitenkin sarjakuvaan, jonka olen lukenut ehkä useammin kuin minkään muun painotuotteen. Viime vuosina taukoa on tullut, mutta vuosien 1998 ja 2010 välillä luin kirjan suunnilleen kerran vuodessa. Sen jälkeen nide on tullut avattua ehkä kerran tai kaksi, kun muut sarjikset ovat vallanneet vapaat, lukemiseen käytettävissä olevat ajat. Nyt oli taas aika avata ja tavata Roope Ankan elämä ja teot.

Arvio: Mikki Hiiri – Zombi-sumppi

Yksi viime vuosien kiitetyimpiä sarjakuva-aloitteita on ollut Sanoman julkaisusarja nykysarjakuvantekijöiden modernisoimia Disney-tulkintoja. Sarjan ensimmäinen osa, Mikin hulluimmat seikkailut, nousi hypessään jo vähän absurdille tasolle. Itse luulen, että suuri osa ihmisten innostusta johtui siitä, että Disney-brändin alla julkaistiin Suomessa uutta sarjakuvaa, joka trendistä poiketen ei ollut aivan sielutonta paskaa. Normaalisti laatutietoisen Disney-fanin on pitänyt tyytyä aina vain uusiin Barks/Rosa/Gottfredson-kokoelmiin ja muutoin lukea julkaisut aika armollisella sormien läpi -asenteella. Minusta Hulluimmat seikkailut ei ollut niin hyvä kuin väitettiin. Siinä oli hauskoja kikkoja, mutta kikoiksi ne jäivätkin, ja mikään niistä ei ollut kuitenkaan superoriginelli. Sarjan toinen osa, Zombi-sumppi, otettiin yleisesti vastaan edeltäjäänsä huomattavasti rauhallisemmin. Itselläni sen lukeminen siis kesti, koska oletin oman kokemukseni olevan samassa suhteessa nihkeämpi kuin Hulluimmissa seikkailuissa. Lopputulos on kuitenkin toinen: pidin Régis Loiselin kynäilemästä Zombi-sumpista lopulta enemmän kuin Hulluimmista seikkailuista. Zombi-sumppi yrittää edeltäjäänsä vähemmän, joten se tuntuu vaivattomammalta ja luontaisemmalta. Se pysyy paremmin kasassa ja viihdyttää kestonsa ajan. Disney-fanit kai pettyivät kun kirja ei ollutkaan yhtä levoton sekoilu kuin edeltäjänsä, mutta väärin tuomittu heiltä. Zombi-sumppi on hyvä ja ansaitsee kehut!

Arvio: Mikin hulluimmat seikkailut – Disneykin uskaltaa joskus irrotella

Disney ei ole sarjakuvatalona varsinaisesti tunnettu riskien otosta tai kaavojen rikkomisesta. Läpikaupallinen koko perheen sarjakuva ei ehkä ole se rohkeimpien kokeilujen alusta, ja siksi sen pienet taiteelliset irtiotot jäävät herkästi mieleen. Muistan vuodelta 2000 edelleen sellaisia tarinoita kuin Erään ankan nousu ja tuho Akkarista, joka esitteli minulle epäsäännöllisen ruutujaon kerronnan keinona. Tai muutamaa vuotta myöhemmin ilmestyneen lyhärin, jossa Roope menettää hajuaistinsa ja hänen maailmansa muuttuu mustavalkoiseksi (sen nimeä en saa valitettavasti juuri nyt kaivettua). Molempien tarinoiden jälkeen vettä on virrannut melkoisesti, joten kun törmäsin Mikin hulluimpiin seikkailuihin, mielenkiintoni heräsi heti. Lewis Trondheimin ja Keramidasin teos on Ankka-kaanonissa harvinainen irtiotto perinteistä.

Arvio: Aku Ankan Suuri suomalainen murrekirja – Voiko murre tuoda sarjakuvalle lisäarvoa, vai onko kyseessä silkka nostalginen rahastustemppu?

Nyt täytyy tehdä sarjisuskottavuutta nakertava tunnustus: olen aina pitänyt murresarjakuvista. Ne ovat minulle vähän kuin musikaalit: tiedostan, että teos saattaa olla puutteellinen tai jopa luokaton, ja silti pystyn nauttimaan siitä osittain pelkästään tyylilajin vuoksi. Murresarjiksen tai musikaalin ei tarvitse olla mikään klassikko, jotta palaisin sen pariin useammankin kerran.

Murresarjakuvien buumi ajoittui 2000-luvun alkupuolelle ja tuolloin julkaisuja suollettiin eurojen kiilto silmissä melkoiseen tahtiin. Ensimmäisenä apajille ehtivät muistaakseni Asterixit, kuten Opeliksin orjalaeva, Luaksolaesten lempi ja Kallija tyttölöi, ja pian tuon jälkeen markkinoille ilmestyivät myös murre-Ankat (sekä monet muut viritelmät Lätsästä, Masista, Harald Hirmuisesta ja ties mistä). Carl Barksin tarinoita murteille vääntäneiden pienalbumeiden tarinoita on koottu nyt Suomi100-hengessä yksiin kansiin, ja mukaan on lisätty myös Akkarin omissa murrespesiaaleissa julkaistuja juttuja sekä pari uuttakin murrennosta. Lopputulos on uunituore Aku Ankan Suuri suomalainen murrekirja. Oli pakko päästä tarkistamaan, vieläkö murresarjikset voivat toimia, vai onko ajan hammas jättänyt jäljelle pelkkää vaivaantunutta pakottamista.

Arvio: Minä, Roope-setä – Reliikki nelivärisestä historiasta

Ankkaan ei ole blogissa vielä juuri uppouduttukaan. Sattumalta käsiini eksyi legendaarisen järkälekokoomasarjan osa Minä, Roope-setä. Toistakymmentä Carl Barks-klassikkoa samoissa kansissa on tuhti paketti, ja mukana on myös harvemmin muualla julkaistuja tarinoita. Valkokantiset Minä-kirjat ovat monen muistoissa: ne eivät mahtuneet oikein mihinkään hyllyyn, olivat mahdottomia kuljettaa mukana ja lukeminenkin vaatii tukitason. Kai näiden kohdalla on haluttu saada aikaan mielikuva definitiivisestä teoksesta. Jälkikäteen tarkasteltuna Minä, Roope-setä kuitenkin sisältää paljon ilmeisiä heikkouksia.