Arvio: Saimaannorppamies / Valle ja Palle – KESS-taustaisilla uutuuksilla on sarjiksen suurkuluttajalle vain vähän annettavaa

SaimaannorppamiesValleJaPalle_kansi

Pari kuukautta sitten järkätyiltä Helsingin Sarjakuvafestivaaleilta tarttui mukaan suunniteltujen hankintojen lisäksi myös pari arvostelukappaletta. Keski-Suomen Sarjakuvaseuran tekijöitä oli paikan päällä muutamia, ja sieltä tassuun tarttuivat omakustanteet Saimaannorppamies sekä Valle ja Palle. Tekijöiden nimiin on tullut törmättyä KESSin antologioissa aiemmin, mutta nyt niistä sai toki hieman paremmin otetta. Saimaannorppamies tosin on tyyliltään antologiamainen – nimihahmon ympärille rakennetusta mytologiasta on eri tekijöiden voimin koottu kasa tulkintoja ja pistetty ne yksien kansien väliin. Valle ja Palle puolestaan on puhtaasti kahden tekijän, Ville Rautiaisen ja Antti Arvolan hengentuote. Kumpikin kirja tuntuu lukiessa tietynlaiselta harjoitustyöltä. Viimeistely tai itselle asetettu rima ei vielä ole sillä tasolla, missä sarjakuvaa kannattaisi suurelle yleisölle levittää. Jatka lukemista ”Arvio: Saimaannorppamies / Valle ja Palle – KESS-taustaisilla uutuuksilla on sarjiksen suurkuluttajalle vain vähän annettavaa”

Arvio: Zoo – Turhanpäiväistä kioskikirjallisuutta

cof

En osaa sanoa, miksi päätin kirjastossa ottaa James Pattersonin ja Michael Ledwidgen romaanin perustuvan Zoo-sarjiksen mukaan. Nimi, kansi, suositukset ja takakannen teksti kielivät kaikki melko epäkiinnostavasta mukaspektaakkelista. A CBS Event Series, joopa joo. Ajatukseni taisi olla suoraan sanottuna ”tämä on varmaan aika huono, mutta otanpa silti”. Mitähän järkeä siinä päättelyketjussa oli? Joka tapauksessa, ennakko-oletukset osuivat suhteellisen oikeaan. Zoossa haisee niin kirjatausta kuin tv-taustakin, eikä kumpikaan erityisen hyvällä tavalla. Sarjakuvasovituksen on tehnyt Andy MacDonald, joka vaikuttaa Pattersonin tavoin ammattimaiselta suorittajalta. Zoo on geneerisistä geneerisin katastrofikertomus, jossa näkyvät amerikkakeskeisyys, itsensä vakavasti ottaminen ja lajityypin kliseet. Vaikea kuvitella, kenelle tämä olisi täysosuma. Ehkä hänelle, jonka mielestä 24 ja Day After Tomorrow ovat parasta, mitä jenkkiviihdeteollisuus on koskaan tuottanut. Jos olet se tyyppi, niin suosittelisin ensin miettimään elämää uudestaan, ja vasta sen jälkeen suosittelisin Zoota. Jatka lukemista ”Arvio: Zoo – Turhanpäiväistä kioskikirjallisuutta”

Arvio: Deadbeats – Huono, huono sarjakuva hyvästä alkuasetelmasta

edf

Äääääähhhh kun oli huono sarjakuva. Deadbeats kertoo kolmesta karkumatkalla olevasta jazzmuusikosta vuonna 1924. He päätyvät Illinoisin takamaille keikalle, ja hieman mystinen tunnelma eskaloituu yliluonnolliseksi kauhukomediaksi. Paitsi ettei pelottanut kertaakaan, ei naurattanut kertaakaan ja joka sivulla vain mietti, joko tämä kohta loppuisi. Käsikirjoittajat Chad Fifer ja Chris Lackey ovat kertoneet, että Deadbeatsia oli vaikea myydä kustantajille, koska se oli kauhukomedia, koska se oli vahvasti aikakauteensa sidottu, koska päähenkilö oli tummaihoinen ja koska se ei menisi kaupaksi Yhdysvaltojen ulkopuolella. Tsekataanpa:

  • kauhukomediat ovat heikko kohtani, sellaiset leffat kuin Evil Dead 2 tai Braindead ovat all-time lemppareitani
  • otin kirjan kirjaston hyllystä juuri, koska se käsitteli jazzia 1920-luvulla
  • päähenkilön ihonväri ihan sama
  • ihan hyvin näytti ainakin minua täällä rapakon takana kiinnostavan

Kuulostaa tekosyiltä, Chad ja Chris. Kyllä se syy nihkeään suhtautumiseen oli ihan se, että tämä oli tosi kökkö sarjakuvaromaani.

Jatka lukemista ”Arvio: Deadbeats – Huono, huono sarjakuva hyvästä alkuasetelmasta”

Arvio: Jokeri – Plääh

dav

Kun nappasin kirjastosta kainalooni Brian Azzarellon ja Lee Bermejon Jokerin, aavistelin jo hieman pahaa. Tutun, paskaisen hymyn valtaama kansi on toisaalta komea, toisaalta sen estetiikka on kulahtanutta kauhukuvastoa kliseisimmillään. Ei ole mitään kiistämistä sen suhteen, etteikö Jokeri olisi supersankarisarjakuvan kiehtovimpia hahmoja, mutta samanaikaisesti se tarkoittaa, että hän on myös väistämättä yli- ja väärinkäytetty. Aivan kuten Hämähäkkimiehen suurimpien juonien takaa täytyy lähes aina paljastua Vihreä Menninkäinen, on käsikirjoittajilla pakkomielle tunkea Jokeria joka käänteeseen, sopi hän sinne tai ei. Jokerille omistettu oma kirja on siis mahdollisuus tutkia hahmoa ja sen mahdollisuuksia uusilla tavoilla, tai sitten vain mässäillä niillä ilmiselvillä jokerismeilla, joita kymmenet Batman-tarinat ja elokuvat pursuavat yli äyräidensä. Valitettavasti Azzarellon ja Bermejon Jokeri on puhtaasti jälkimmäisen kategorian kamaa.

Jatka lukemista ”Arvio: Jokeri – Plääh”

Arvio: Minä, Roope-setä – Reliikki nelivärisestä historiasta

dav

Ankkaan ei ole blogissa vielä juuri uppouduttukaan. Sattumalta käsiini eksyi legendaarisen järkälekokoomasarjan osa Minä, Roope-setä. Toistakymmentä Carl Barks-klassikkoa samoissa kansissa on tuhti paketti, ja mukana on myös harvemmin muualla julkaistuja tarinoita. Valkokantiset Minä-kirjat ovat monen muistoissa: ne eivät mahtuneet oikein mihinkään hyllyyn, olivat mahdottomia kuljettaa mukana ja lukeminenkin vaatii tukitason. Kai näiden kohdalla on haluttu saada aikaan mielikuva definitiivisestä teoksesta. Jälkikäteen tarkasteltuna Minä, Roope-setä kuitenkin sisältää paljon ilmeisiä heikkouksia. Jatka lukemista ”Arvio: Minä, Roope-setä – Reliikki nelivärisestä historiasta”