Välimainos: Diggaatko meiningistä? Haluatko varmistaa että saat kaikki päivitykset blogista? Tilaa Hyllyyn uutiskirje!
On oikeastaan yllättävää, että minulla on kestänyt näin pitkään päästä Kent Staten pariin. Sen tekijä Derf Backderf ei ole sarjakuvantekijöistä tuotteliaimmasta päästä, mutta sen minkä hän tekee, hän tekee huolella ja laadukkaasti. Vaikka olen lukenut häneltä aiemmin vain hänen tunnetuimman teoksensa, Ystäväni Dahmerin, pääsi Backderf yhden sarjiksen myötä automaattisesti seurattavien listalle. Kent State ilmestyi englanniksi 2020 ja suomeksi heti seuraavana vuonna, ja kaikki arviot siitä ovat olleet melkoisen ylistäviä. Mutta joskus asiat vain viivästyvät, eikä sille ole sen kummempaa syytä. Ehkä siinä on kuitenkin puolensakin, että puhun Kent Statesta nyt vuotta kaikkia muita myöhemmin, sillä sarjakuvan laatu ja relevanssi eivät ole kadonneet mihinkään. Backderfin teesi on, että Kent Staten tapahtumia ei pidä unohtaa, ja minun, että niistä kertovaa sarjakuvaa ei myöskään. Katsotaan, löytyykö sarjakuvasta vielä jotain uutta sanottavaa, vai päädynkö vain kaikukopaksi aiemmille kirjoituksille.
Kent State kertoo toukokuussa 1970 tapahtuneesta käsittämättömästä välikohtauksesta, jossa Ohion kansalliskaarti avasi tulen protestoivia opiskelijoita vastaan Kent Staten yliopiston alueella. Tulituksen seurauksena neljä opiskelijaa menehtyi, ja yhdeksän muuta haavoittui, osa pysyvästi. Toki neljä kuollutta on amerikkalaisessa ammuskelukulttuurissa pisara meressä, mutta täysin poikkeuksellista on armeijan käyttäminen omia siviilikansalaisiaan vastaan. Kent State perkaa tapahtumat lähes anaalisen tarkasti – se tarjoaa näkökulmiksi sekä kuolleiden opiskelijoiden taustat, tapahtumiin johtaneen poliittisen johtajuuden (tai itse asiassa sen puutteen), kansalliskaartin sotilaiden tilanteen ja yleisen yhteiskunnallisen ilmapiirin. Kirja ei tietenkään ole tulkinnoista vapaa, mutta se on varmaan suurin piirtein niin huolellisesti taustoitettu, kuin on ylipäätään mahdollista. Lopusta löytyvät lähdeviitteet käytännössä jokaisen sivun tapahtumiin ja dialogiin.
60-70-lukujen taitteesta on viime vuosina löydetty paljon yhteyksiä nykypäivään. Molempia aikakausia leimaavat levottomuus ja laajoiksi, väkivaltaisiksi protesteiksi yltyvät kansanliikkeet. Kent State viittaa esimerkiksi Chicagon seitsikon oikeudenkäynteihin, jotka nekin saivat oman käsittelynsä parin vuoden takaisessa Netflix-leffassa. Kent Statekin aloittaa taustoituksensa sukupolvien yhteentörmäyksestä, siitä miten keskiläntisestä pikkukaupunki Kentistä tuli yliopiston myötä opiskelijoiden leimaama, ja miten se hiersi alueen konservatiivisia, iäkkäämpiä asukkaita. Tämä vastakkainasettelu eskaloitui osavaltiopolitiikkaan, jota totta kai hallitsivat konservatiiviset, iäkkäämmät miehet, ja joiden pääasiallinen äänestäjäryhmä olivat myös iäkkäämmät konservatiivit. Tällöin halu ymmärtää opiskelijoiden liikehdintää oli kaikilla muilla paitsi opiskelijoilla aika nollassa, ja houkutus pamputtaa hipit hiljaiseksi aika paljon suurempi. Lisäksi opiskelijaliikettä leimasivat ihan aidot idioottiradikaalit, jotka yrittivät eskaloida rauhanomaista protestointia väkivaltaiseksi terroriksi.
Backderf nojaa kaiken kirjassa lähteisiin, mutta tulkinta on lähes yksinomaan opiskelijoiden puolella. Tämä on ymmärrettävää, kun kirjan edetessä oppii hiljalleen, miten surkeasti ammuskelun jälkipyykki hoidettiin virallisilta tahoilta. Ensimmäiset vuodet kerrottiin valheita, joissa syy vieritettiin opiskelijoiden niskaan, ja kun ne valheet myönnettiin, siirryttiin vaikenemiseen joka jatkuu tähän päivään saakka. Kansalliskaartin näkökulma Kent Statessa perustuu lähes yksinomaan yhden sotilaan kertomuksiin, koska hän on ainoa joka on koskaan asiaa mitenkään kommentoinut. Kukaan tapahtumiin sekaantunut ei ole myöntänyt syyllisyyttään, ei nimennyt ketään muuta, tai kerrannut tapahtumia omasta näkökulmastaan. Tämä koskee niin poliittista johtoa (johon kuuluivat kuvernööri, Kentin pormestari ja Kent Staten rehtori) kuin sotilasjohtoakin. Tuo vastuunpakoilu ja tiedon pimittäminen on niin turhauttavaa, että kirjaan valikoitunut näkökulma on täysin ymmärrettävissä. Toinen osapuolista tarvitsee oikeutta, toinen jonkun pakottamaan pelkurimaisen käytöksen loppumisen, ja Backderf yrittää kirjalla tehdä osansa.
Minulle Kent Staten pääasialliseksi teesiksi nousee jälleen kerran (maskuliinisen) johtamisen heikkous. Sotavoimat ovat historiallisesti perustuneet siihen, että nuoret miehet pistetään lihamyllyn läpi, ja he tulevat ulos toisesta päästä joko kovettuneina tai kuolleina. Aseistettujen joukkojen saaminen toimimaan äärimmäisen stressin alla on kuitenkin aivan todella kapea osa johtamista, kuten Backderfkin toteaa. Kun pitäisi ymmärtää yhteiskunnallisia nyansseja, olla valmis nielemään ylpeytensä kompromissien saavuttamiseksi ja ylipäätään rauhoittaa tilanne, ovat “kovaa” johtamista idolisoivat äijänkäppänät vain haitaksi. Vaativan paikan tullen yhdelläkään paikallisista koviksista ei ollut kanttia puuttua tapahtumien kulkuun tai vaatia niille jälkikäteen kunnon selvitystä. Surkeaa toimintaa – sekä se, että johtoasemiin pääsee tuollaisia lapasia, että itse lapasten rimpuilu tulehtuneessa tilanteessa ilman minkäänlaista kyvykkyyttä asioiden parantamiseen. Niin vaativiin tehtäviin kuin mitäkin nuo vastuupositiot ovat olleet, pitäisi valita vain porukan parhaimmistoa, mutta kuten lähes aina, palleille päätyvät hyödyttömimmät keskinkertaisuudet.
No, se siitä ränttäyksestä, takaisin sarjakuvallisiin teemoihin. Backderfin kuvitustyyli on Ystäväni Dahmerista tuttua, underground-vaikutteista karikatyyriä. Se on erittäin tunnistettavaa ja siihen on helppo tarttua. Joissakin tapauksissa Backderfin tyyli jää hieman lyhyeksi tunteiden välittämisessä. Suuret eleet tai ilmeet eivät oikein saa taakseen sitä painoa, joka niille ansaitusti kuuluisi. Suurimman osan ajasta kuvitus on kuitenkin erittäin kohdallaan ja auttaa järkäleimäisen sarjiksen viestin perillemenemistä. Lopun väkivaltaiset ammuskelun kuvaukset tuntuvat ensin realistiseen sarjakuvaan sopimattomilta, mutta itse asiassa ne ovat sarjikselle erittäin tärkeitä. Väkivallan piilottaminen olisi ollut täydellinen antiteesi sarjakuvan tavoitteille, sillä se olisi hyssytellyt sitä, mitä tuona päivänä oikeasti tapahtui. Pari kuvaa Kent Statessa vaikuttaa jotenkin hätäisiltä, ja viivasta puuttuu se aivan viimeinen huolitelluus, mikä Dahmerissa oli niin vaikuttavaa. Jotenkin on kuitenkin vaikea uskoa, että vuosien tutkimusprojektin jälkeen Backderf ei olisi viitsinyt käyttää kuvitukseen aikaa, joten laitetaan tämä minun orastavan kaihini piikkiin.
Lopuksi haluan vielä nostaa hattua jälleen kerran ennakkoluulotonta kustannustoimintaa tekeville Täysi Kädelle ja Zum Teufelille. Melko tuntemattoman Yhdysvaltain sisäpoliittisen tapahtuman viidenkymmenen vuoden takaa kertaavalle kolmesataasivuiselle sarjikselle ei varmasti Suomessa ole aivan loputtomat markkinat, mutta toteutuksessa ei ole tingitty. Kovakantinen nide, eläväinen tekstiladonta ja huolellinen suomennos (pari anglismia sinne on jäänyt kummittelemaan, mutta niitä ei tarvitse laskea) tekevät sarjiksen lukemisesta nautinnollista. Upea projekti ja kulttuurin asialla jälleen kerran. Jos Kent State vahvistaa sitä, että Backderfin työt kannattaa lukea aiheesta riippumatta, niin kyllä se myös kertoo taas siitä, että suomalaiset sarjakuvan pienkustantamot osaavat valikoida julkaisuohjelmiinsa laatua melko luotettavasti. Tämä on sellaista sarjista, johon haluaa ja kannattaa rahansa käyttää, aivan ehdottomasti.
Arvosana: 85/100
Kent State – Neljä kuollutta Ohiossa
Derf Backderf, käsikirjoitus ja kuvitus
288 sivua
Täysi Käsi / Zum Teufel
Hinta Suomessa 25-30 €
Sarjakuva kaupan
Turun Sarjakuvakauppa
Hyllyy 