Välimainos: Diggaatko meiningistä? Haluatko varmistaa että saat kaikki päivitykset blogista? Tilaa Hyllyyn uutiskirje!
Sarjiksissahan on siis kaiken muun erinomaisen lisäksi erinomaista myös se, että niitä voi tehdä juuri sen kokoisina kuin haluaa. Jos joku julkaisisi kolmenkymmenen sivun kirjan muuten kuin osana novellikokoelmaa, niin jo oltaisiin motkottamassa että mitäs hittoa tämä tämmöinen on, mutta sarjisformaatissa kansien väliin saa pistää juuri niin pienoisen tarinan kuin haluaa. Sellaisia voi nauttia sitten vaikka useamman kerralla, kuten tällä kertaa. Pokuto-kustantamon kautta ilmestyneet P.S.H. Palovuoren Tuulinen päivä sekä Mirjam Sumun ja Leena Sinitiaisen Aini, Helka ja uimakaksoset ovat kokonsa puolesta juuri sopiva double header. Molemmat sarjakuvat ovat omaelämäkerrallisia, mutta tyylin, teemojen tai oikeastaan minkään muun suhteen niillä ei ole yhteistä. Toisesta pidin, toisesta en niinkään, mutta vertailla niitä ei missään tapauksessa voi. Ovatpahan kaksi pientä sarjakuvaa yhden päivän ratoksi.
Aloitan Tuulisesta päivästä, joka ei itselleni osunut erityisen hyvin. Aihepiirit ovat sarjakuvassa itseäni siinä määrin provosoivia, että en tiedä millaisella toteutuksella olisin voinut edes sitä oikeastaan objektiivisesti lähestyä. Tekijä Palovuori kertoo yhdestä viettämästään päivästä Senegalissa, jossa hän on ollut Waaw-taiteilijaresidenssin myötä. Päivässä ei sinänsä ole mitään erikoista. Päähenkilö herää, käy kaupungilla aamupalalla, palaa residenssille kollegoidensa seuraan, kokkaa, yrittää tehdä töitä, samoilee kaupungilla ja tutustuu paikalliseen elämänmenoon ja niin edelleen. Kirjan loppupuolella on myös toinen lyhyttarina, baarireissusta kertova Mzungu. Siinäkin on hyvin vähän mitään ihmeellistä, mutta yöelämäkulttuurin eroista löytyy joitain mieleenjääviä näkökulmia.
Se, mikä minua niin kovasti Tuulisessa päivässä provosoi, on sen näennäinen omaan napaan keskittyminen. Taitelija taiteilijaresidenssissä päätyy tekemään sarjakuvan ajastaan residenssissä on niin vahvaa omien pierujen haistelua, että oksat pois. Tiedän toki, että taide ottaa aikansa, mutta silti matkustaminen toiselle puolelle maailmaa miettimään, että piirtelisköhän tänään vähän vai ei, ja lopputuloksena sarjakuvan tekeminen siitä pohdinnasta ilman mitään erityistä pointtia on kyllä etuoikeutetuinta mitä keksin. Sitten toisaalta rupesin miettimään, että onko se sarjakuvan tarkoituskin – provosoida kaltaisiani körttiläisiä hyödyttömällä vetelehtimisellään. Koska tunnistan kyllä myös arvon sille, että arvomaailmani rajoja aina sillon tällöin koetellaan. Omaelämäkerrallinen sarjakuva on muutenkin aina kannanotto siitä, että tekijän näkökulma omaan elämäänsä on dokumentoimisen ja jakamisen arvoista, ja kun sen tekee Senegalissa vain koska voi, lisää koko kakkuun ekstrakerroksen provokermaa.
Yllätyin oman reaktioni voimakkuudesta, koska lähtökohtaisesti pidän arvomaailmaani melko liberaalina. Minusta tähän maailmaan ja maahan mahtuvat ideologiset työttömät ja työnarkomaanit yrittäjät, ja yhteiskunta voi heitä molempia tukea ja auttaa. Mutta selkeästi joku tässä yhtälössä, jossa omaan lorvimiseen vedetään spottivalo ja tehdään siitä merkityksellistä sarjakuvan keinoin, saa meikämoderaatin verenpaineen nousuun. Ei siis missään nimessä voi sanoa, että sarjakuva olisi täysin vailla ansioita, kun se näin paljon minussa sai reaktioita aikaan. En vain usko, että se on ollut sen varsinainen pointti, ja laadullisesti Tuulinen päivä ei jää mieleen. Senegalilaisen elämän kuvaus on yksityiskohdissa, mutta siitä puuttuvat paikkaan sitovat tekijät. Kalastajat, rannat ja torit voisivat olla visualisointinsa puolesta melkein missä päin maailmaa tahansa.
Toisen sarjakuvan, Uimakaksosten, idea ei päällisin puolin ole sen kummempi. Sarjakuvan käsikirjoittaneet Leena Sinitiainen ja Mirjam Sumu ovat kirjan Leena ja Mirjam, joiden kesärutiiniin kuuluu päivittäinen Oulujoessa uiminen. Naisia yhdistävät myös heidän sukujuurensa, sillä molemmat ovat Karjalan evakkojen lapsia. Tarinan kaksi tasoa ovat Leenan ja Mirjamin arkiset pohdinnat, ja heidän äitiensä jutustelu pilven reunalta lapsien menoa seuraillen. Nimen Aini ja Helka ovat naisten edesmenneet äidit, jotka muistelevat oman elämänsä vaiheita lastensa rinnalla. Pienen tarinan kautta tarkastellaan sukupolvien yli ulottuvaa muistia ja omassa persoonassa kannettavia jäänteitä niistä, jotka olivat ennen meitä.
Mirjam Sumu on blogille tuttu aiemmin järisyttävästä Kuinka poikani katosi -sarjakuvasta. Uimakaksoset on teemoiltaan kevyempi, mutta tuttua Sumua. Molemmissa teoksissa esiintyvät kuolleille sukulaisille puhuminen ja hyvin yksinkertaiseen ilmaisuun niin sanallisesti kuin kuvallisestikin perustuva monitahoinen toteutus. Dialogi tuntuu välillä jopa hellyttävän kömpelöltä, mutta se toisintaa uskottavasti sitä, millaista jutustelu nyt usein on. Harvemmin se on mitään ilon ja älyn hölkkää, usein ihan vain toteavia lyhyitä päälauseita. Ja asia tulee sanottua. Vaikka Uimakaksoset tuntuu hyvin juonettomalta, lopussa mieleen jää kuitenkin hartaan lämmin tunnelma. Sarjakuva välittää oivasti lämpöä ja lohtua, jota sukupolvien jatkumoon kuuluminen tuottaa. Tässä mielessä oli myös erittäin sielua hoitavaa lukea Sumulta kevyempi ja positiivisempi sarjakuva. Ikään kuin tämän alleviivaajana ovat Uimakaksosten heleät pastellivärit, jotka luovat kesäpäivätunnelmaa läpi kirjan, jopa evakkomuisteloihin. Kuinka poikani katosi on edelleen supervaikuttava ja hieno, mutta Uimakaksoset toimii sille ikään kuin epilogina, muistutuksena elämän muistakin puolista. Vähän kuin Hannah Gadsbyn stand-up-tupla Nanette-Douglas, joista Nanette repii katsojan palasiksi, ja Douglas lohduttaa lämpimästi.
Ennen tekstin kirjoittamista ajattelin, että tekstiin tulee epätasapainoa henkilökohtaisten mieltymysteni vuoksi. Lopputulos ei kuitenkaan ole ihan odotusten mukainen. Nostan hattua Tuuliselle päivälle siitä, että se pääsi vaikuttamaan minuun odottamattomalla tavalla, ja Uimakaksosille siitä, että se toimitti sitä mitä odotinkin, mutta vielä hieman paremmin. Näin jälleen yksi piensarjakuvien tupla ylitti odotukset monella tapaa, ja oli ehdottomasti lukemisen arvoinen.
Arvosanat: 57/100 (Tuulinen päivä) / 72/100 (Aini, Helka ja uimakaksoset)
Tuulinen päivä / Aini, Helka ja uimakaksoset
P.S.H. Palovuori, käsikirjoitus ja kuvitus / Leena Sinitiainen ja Mirjam Sumu, käsikirjoitus – Mirjam Sumu, kuvitus
56 sivua / 44 sivua
Pokuto
Hinta Suomessa 10-12 €/kpl
Sarjakuvat kaupan
Hyllyy 