Arvio: Logistiikkakeskus 5 – Sarjakuvantekijän ankea elämä ja paskamainen kuolema

Tiedättekö, mikä on tällaisen harrastelijasarjisbloggaajan ehdottomasti suurin epämukavuusalue? Se on sellaiset kotimaiset, monitasoiset ja taiteelliselle tulkinnalle avoimet laatusarjakuvat, joita ei tunne aivan täysin tajunneensa. Muutenhan minulle ei ole mikään ongelma myöntää daijuuttani tai yli hilseen menevää taideteosta, mutta suomalaisten tekijöiden kohdalla lisäjännityksen tuo aina se, että tekijä saattaa ainakin teoriassa päätyä lukemaan arvion, ja todeta että tuollaisen aivan tyhjänpäiväisen ja täysin arvottoman suherruksen se nyt sitten kyhäsi kasaan, Hyllyyn Eero. Usein epämukavuutta lisää se, jos taiteilijalla on takanaan jo useampi teos, mutta itse tutustun töihin ensimmäistä kertaa, ja siten minulta puuttuu myös historian konteksti. Sellainen fiilis oli vaikka Marko Turusen Kotolan mies ja Loinen –teoksen kanssa, tai nyttemmin Jarno Latva-Nikkolan Logistiikkakeskus 5:en kanssa. Oma typeryys haisee jotenkin tosi paljon pistävämmälle, kun sitä voi joutua esittelemään tekijälle (tai tämän tuttaville) itselleen.

Aivan pystymetsästä ei kuitenkaan tarvitse lähteä, sillä Logistiikkakeskus 5:estä löytyy tuttuja ja turvallisia elementtejä. Teoriassa tämä voisi olla ihan minun hilloani. Visuaalisesti ja hengeltään se on nykyaikaa kyynisesti kommentoiva synkkä satiiri, josta tulevat mieleen esimerkiksi Ulla Donnerin sarjakuvat tai monet säännöllisesti soittolistoillani pyörivät punkbändit, ja onpa mukana myös aivan suoria viittauksia Räjäyttäjiin, joiden paita minulla on päälläni tätäkin kirjoittaessani. Tarinassa tekijän niminen taiteilija ja sarjakuvantekijä elää melko epätyydyttävää taiteilijaelämää, eikä oikein osaa tarttua tilaisuuksiin edes silloin harvoin kun niitä eteen tulee. Hän kuitenkin pääsee nopeasti kärsimyksistään, kun petankkionnettomuus johtaa taiteilijan kuolemaan. Kärsimyksistä pääseminen on kuitenkin elävien kirjoihin jäävien illuusio, sillä kuolemista seuraa jopa taaksejäänyttä elämää vittumaisempi kuolemanjälkeinen varasto, nimen Logistiikkakeskus. Siellä kuolleet siirtelevät paketteja ikuisesti edestakaisin ilman muutoksia, ilman tuloksia, ilman elämää.

Kirjan hahmo Latva-Nikkolan elämän ja kuoleman rinnalla kulkee sivujuoni, kolmen paikallisen sekakäyttäjän ryöstöretki ja sitä seuraava pakomatka. Jos varastolimbossa vietetään kirjaimellista epäelämää, niin melkoista epäelämää on myös kamoissa ja kännissä sekoilu, vastavuoroinen selkäänpuukottelu ja jatkuva törmäily ja rämpiminen maallisella puolella. Sekistely tuntuu välillä jopa inhottavan realistiselta. Tuollaisia nistikämppiä jos on elämässään nähnyt edes kerran, niin se siellä leijaileva inhottava saastaisen pysähtyneisyyden fiilis hiipii iholle tunnemuistona välittömästi kun sarjakuva asiasta muistuttaa. En ole ihan varma, mikä tekijän oma motiivi rinnakkaisten tarinoiden kertomiseen on, mutta itselleni se näyttäytyy lähinnä “paskaa elämä, paskaa kuolema” -henkisenä nihilistisenä julistuksena. Ja sekös mieltä kutkuttaa, tai ei oikeastaan kutkuta. Logistiikkakeskus 5:en yleisilmapiiri on siinä määrin ankea, että huomasin hieman turtuvani siihen.

Turtumista herätellään absurdeilla kaavan ravisteluilla. Yhtäkkiä tarina saattaa olla neljän sivun ajan Pätkiksen syöntiä, tai sitten Spede ilmestyy jutulle töiden lomassa, tai sitten aiemmin mainittu Räjäyttäjät tekee cameon. Logistiikkakeskus 5:essä tapahtuu kaikenlaista, eikä sarjakuva rajoita itseään turhilla ennakko-oletuksilla siitä, mitä tarinan pitäisi tai ei pitäisi sisältää. Mutta jotenkin nuokin, jälleen teoriassa meikään kuin veitsi voihin uppoavat yksityiskohdat, katoavat kirjan yleiseen apatiaan. Elämän, kuoleman ja työnteon merkityksettömyys on kaiken ylitse käyvä harmaa pilvi, jonka lomassa värit katoavat yksityiskohdistakin. Ja ehkä se on tarkoituskin, ei Logistiikkakeskus 5 mikään hyvän mielen sarjakuva ole, eikä sitä sellaisena pidä lukeakaan. Ehkä minun kohdallani kävi hieman niin, että taide tuli itsensä tielle, ja hommasta jäi valju maku, koska tarkoituksena oli välittää valju maku. Kirjan lopussa olin lähinnä tyytyväinen lopusta, koska se tarkoitti, ettei hahmojen surkeita elämiä ja kuolemia tarvinnut enää myötäelää (myötäkuolla?) yhtään pidempään.

Irtohuomiona pitää vielä todeta, että propsit tämän kirjan ulkoasun suunnittelulle. Kannet ja sisäsivut jäävät mieleen poikkeuksellisen luovina. Tätä on mukava hypistellä.

Arvosana: 71/100

Logistiikkakeskus 5
Jarno Latva-Nikkola, käsikirjoitus ja kuvitus
136 sivua
Zum Teufel
Hinta Suomessa 25 €

Sarjakuva kaupan

Turun Sarjakuvakauppa

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s