Kun teoksen nimi on jotain niin geneeristä kuin Taide, täytyy olla hieman varuillaan. Taustalla on monia mahdollisia syitä, ja vain murto-osa niistä on positiivisia. Ensimmäiset epäilykset liittyvät siihen, että tekijä on pyrkinyt kattamaan niin laajan aihealueen, että sitä on mahdoton kattaa, tai sitten hän ei ole reflektoinut omaa teostaan edes sen vertaa, että pystyisi nimeä sille määrittelemään. Keijo Ahlqvistin Taide-sarjakuvan kohdalla huoli on kuitenkin turhaa: nimi on kohdallaan, ja erittäin perusteltu. Hiljattain edesmennyt sarjakuvaneuvos Ahlqvist opetti sarjakuvaa ja taidetta vuosikymmenet, ja Taide on hänen määritelmänsä vaikeasti määriteltävälle. Se on sarjakuvaessee yhden ihmisen kokemuksesta siitä, mitä taide on, mitä se ei ole, ja miten sitä pitää lähestyä. Ahlqvist oli suomalaisen sarjisskenen sisäinen legenda, ja skenen ulkopuolisena aiheen lähestyminen tuntuu sikäli jopa vähän vaikealta. Ehkä se on kuitenkin tarpeen, ei kai taitavia tekijöitä ole pienen piirin salaisuuksiksi tarkoitettu.
Välimainos: Diggaatko meiningistä? Haluatko varmistaa että saat kaikki päivitykset blogista? Tilaa Hyllyyn uutiskirje!
Ahlqvistin tunnetuin elämäntyö on varmastikin Limingan sarjakuvalinjan opettajanpesti. Se, miten laajalti hän ehti taiteenlajiin Suomessa vaikuttaa, on näkynyt minulle eritoten siinä, miten hän nousee esiin vähän kaikkialla. Muisteluja ovat esittäneet niin kotimaiset kärkinimet kuten Ville Ranta kuin nuoret, nousevat tekijätkin. Helsingin sarjakuvafestivaaleilla astuin pienlehdille omistettuun Zine Fest -sivutapahtumaan juuri sillä hetkellä, kun uuden sukupolven tekijät jakoivat lavalla muistojaan Ahlqvistista. Jos joskus tuntuukin siltä, että sarjakuvaskenessä elävät rinnakkain kaksi hyvin erilaista piiriä, niin Ahlqvist näyttää ainakin vähät välittäneen moisista rajoitteista.
No, mutta se itse sarjakuva. Meikähän on sellainen tyyppi, joka tykkää tällaisesta loputtomasta “mitä taide tarkoittaa” -vänkäyksestä. Hiljattain ilmestyneessä Joakim Pirinen -tekstissäkin yritin lähes epätoivoisesti ymmärtää ja analysoida teoksia saadakseni niihin jotain järkeä. Siksi onkin kai sopivaa, että Ahlqvistin Taiteessa taiteen analysointi todetaankin heti alussa ja moneen kertaan hyödyttömäksi. Ja samaan aikaan teos itsessään on kuitenkin ehdottomasti analysointia, määritteiden etsimistä. Sarjiksen pääpointti ei tosin ole analyysi, vaan taiteen paikka maailmassa ja yhteiskunnassa, puolustuspuhe sen itseisarvolle. Mutta taidetta ei voi puolustaa ilman analyyttisiä argumentteja, ja niitä varten taidetta on pakko määritellä. Taide etenee Ahlqvistin kertojahahmon ajatusten mukana näkökulmasta toiseen pohdiskelevan monologin tavoin.
Ahlqvist oli hänet tunteneiden kirjoitusten perusteella ihmisenä mitä ilmeisimmin kohtalaisen ehdoton kaveri, ainakin niistä asioista, joita hän piti tärkeinä. Samankaltaista ajatusmaailmaa välittyy Taiteestakin. Ihan hirveästi mitään toisaalta-toisaalta -pohdintoja ei kirjaan ole päätynyt, vaan asiat esitetään hyvin selkeinä linjanvetoina. Taide on itseisarvoista, talous taidetta kurjistava syöpä, viihde ja käsityöläisyys täysin eri asioita kuin taide, ja toisaalta kaikki on taidetta. Jopa itsensä kanssa ristiriidassa olevat väitteet esitetään yhtä tinkimättömästi ilman pehmentelyjä. Tässä kontekstissa sisäiset ristiriidat eivät kuitenkaan tunnu heikkouksilta, vaan päinvastoin ne kuvastavat onnistuneesti taiteen kaikkeasyleilevää luonnetta. Ahlqvist ottaa taiteen vakavasti, mutta itseään ei, ja siksi sarjakuvan yleistunnelma on sympaattinen jopa silloin, kun sen kannat ovat ajoittain pöljiä. Outona kuriositeettina Ahlqvist esimerkiksi vihjailee teoksessa pariin otteeseen jonkinlaista tiede-taide-vastakkainasettelua ja sen myötä lähes tiedevihamielisyyttä, mutta siihenkin tulee suhtauduttua lähinnä ajatellen, että eiköhän tuokin kanta tähän maailmaan mahdu.
Taide pyörittelee aihettaan koko 84 sivun mittansa ajan, ja pitkälti ilman näennäistä rakennetta. Siinä ei ole kummoista johdantoa, pohdintoja tai yhteenvetoja. Teemat liikkuvat introspektiivisemmästä taiteen luonteesta kohti yhteiskunnallisempaa näkökulmaa, mutta sekin tuntuu aika ohkaiselta punaiselta langalta. Kuvitukseltaan taide on niin ilmavaa ja pelkistettyä, että sen mukana kuitenkin leijuu kirjan mitan lähes vahingossa. Vaikka aiheen voisi kuvitella raskassoutuiseksikin, tekee Ahlqvistin toteutustapa lukemisesta keveää ja nautinnollista. Kuvitukseen ei ole lisätty yhtään krumeluuria, mikä toki tukee kirjan argumenttia siitä, ettei taiteessa ole kyse teknisestä briljeerauksesta tai toteutuksen kauneudesta. Ja silloin kun kuva tukee sanaa näin hyvin, niin helppohan se väite on uskoakin.
Olisi ollut kiinnostavaa, mikäli kirja olisi käynyt vielä hieman läpi taideopettaja Ahlqvistin näkökulmaa taiteen opiskelusta. Yksi kirjan pääteesejä on, että taiteen laatua ei määritetä tutkinnoilla, skenetunnettuudella tai apurahoilla, ja alaa opiskelematon ITE-taide on Ahlqvistin kirjoissa lähes aidoin taiteen muoto. Itse en toki taidetta juurikaan tuota, kunhan huudan näitä sen herättämiä ajatuksia tyhjyyteen, mutta jotenkin puuhastelevana kriitikkona olen aina pitänyt tärkeänä myös huonon taiteen tunnistamista. Jos pitää kaikkea taidetta yhtä arvokkaana, antaa keskinkertaisen kaman viedä aikaa ja tilaa siltä, mikä voisi aidosti muuttaa maailmaa. Ahlqvist on asian suhteen ymmärtäväisempi: taide voi joko onnistua tavoittamaan vastaanottajansa tai sitten ei. Se voi ilmaista maailmaan jotain uutta, tai sitten toistaa jo sanottuja asioita. Tässä mielessä se voi onnistua paremmin tai huonommin, mutta jos taide on tehty vaatimusten mukaisesti (ei massatuottaen, vanhoja konsepteja kopioiden tai kohderyhmiä ajatellen), se on tämän kirjan mukaan aina arvokasta. Siinä mielessä näin toki on, että kukapa harjoittelematta kehittyisi, ja kuinka voisi löytääkään täysosuman heittelemättä kymmeniä huteja sen ympärille. Eikä varmaan kukaan ole taidettaan kohtaan kriittisempi kuin taiteilija itse. Mutta itse aion kyllä jatkossakin kiertää kaiken maailman romumetallista kasatut patsaspuistot ja maalatut kivenmurikat kaukaa ja annan aikani materiaalille, joka minua enemmän puhuttelee.
Lopuksi täytyy vielä sivuta aiheeseen vain ohuesti liittyvää juttua: luin hiljattain aivan mahtavan Tommi Uschanovin haastattelun, jossa puhuttiin filosofin kanssa laajasta aihekavalkadista. En nyt rupea poimimaan sieltä sen enempää sitaatteja, koska niissä menisi koko päivä, mutta Uschanov puhuu haastattelussa myös taiteen määritelmästä:
— Useampi ihminen on sanonut minulle, että eihän taidetta voi määritellä tyhjentävästi. Olen ladellut heille, että taidetta on ”merkityksellisinä pidettäviin aistipohjaisiin elämyksiin tähtäävä luova toiminta ja sen tulokset”.
Määritelmää ei ole muotoillut taiteenfilosofi, joka olisi pohtinut kysymystä vuosikymmeniä. Sen on sorvannut joku Kotimaisten kielten keskuksen tutkija virkatyönään jonain iltapäivänä.
Määritelmä ei ole ristiriidassa Ahlqvistin teoksen kanssa, mutta minusta on hienoa, että samaa asiaa voidaan pyrkiä ilmaisemaan kahdeksallakymmenellä sivulla sarjakuvaa, ja toisaalta 10 sanan määritelmällä, eikä kumpikaan niistä ole toista parempi tai huonompi, ovatpahan vain erilaisia näkökulmia ja kokemuksia. Ja hiukan tämän sarjiksen tavoin, tämäkin teksti päättyy nyt ilman kovin kummoista lopetuskappaletta. Olen varmaan sanonut aiheesta kaiken, mitä sanottavan arvoista on. Keijo Ahlqvistin Taide on ilahduttava sarjakuva, jonka lukemista suosittelen lämpimästi. Paskaako sitä sen enempää selittelemään, ei se varmasti Ahlqvistinkaan mielestä olisi lisälässytyksellä enää mihinkään parantunut.
Arvosana: 78/100
Taide
Keijo Ahlqvist, käsikirjoitus ja kuvitus
84 sivua
Zum Teufel
Hinta Suomessa 15 €
Sarjakuva kaupan
Hyllyy 