On melko harvinaista, että sarjakuva, jolta ei itse odota aivan kauheita, ja ympäristökään ei toisenlaista viestiä anna, päätyy yllättämään laadullaan. Siksi se on myös erittäin nautittava tilanne. Veripuu oli tämänkaltainen yllättäjä. Sarjakuva, johon tartuin melko sokkona odottaen geneeristä keskieurooppa-matskua olikin tarinaltaan (vastuussa François Migeat) hyvin rakennettu ja kuvitukseltaan (vastuussa Claude Auclair) oikein komea. Siksi olikin yllättävää, että muutoin edelleen suurta intoilua osakseen saavassa Jalavan Sarjakuvan Mestareita -julkaisusarjassa, jossa Veripuukin on suomeksi ilmestynyt, se on internetissä lähes kuoliaaksivaiettu sarjis. Divareissa kirjaa on saatavilla reilusti, eikä hinta ole kummoinen. Ainoa arvio tai sisältöä kommentoiva teksti, jonka löysin, oli Sarjainfon ei-kovin-innostunut teksti vuodelta 1986. Olisi ihan kiinnostava tietää, onko Veripuun digitaalinen jalanjälki todenmukainen, vai ovatko muut kommentit siitä vain jääneet analogisiin medioihin. Kyllä sitä paljon ankeammatkin sarjikset ovat ylistystä osakseen saaneet. Veripuun aihe on kiinnostava ja toteutus pätevä. Mitä muuta te oikein haluatte?
Sarjakuvan tarina perustuu tositapahtumiin. Tapahtumapaikka on Martiniquen saari, Ranskan siirtomaajäänne Karibianmerellä. Tarina sijoittuu 1940-luvun alkuun, jossa virallisesti orjuuden jo kauan sitten kieltänyt yhteiskunta on edelleen selkeästi jakautunut hallitsevaan valkoiseen vähemmistöön ja heille pilkkahintaan työskentelevään mustaan enemmistöön. Yksi näistä työntekijöistä on tunnollinen sokeriruokoplantaasin työnjohtaja Albon, jonka asema on ehkä keskimääräistä parempi, mutta ei silti hääppöinen. Albon ihmettelee hieman yhteiskunnan epätasa-arvoa, mutta ei ole tehnyt asialle mitään, kunnes käy ilmi, että plantaasinomistaja on painostanut Albonin vaimoa pettämään tätä kanssaan. Albon kilahtaa, ampuu vaimoaan ja hakkaa plantaasinomistajan. Tämä jälkeen ei ole paljon muita vaihtoehtoja kuin paeta viidakkoon.
Plantaasinomistaja on toki loukattuna veren- ja kostonhimoinen, ja Albon on välittömästi ajojahdin kohde. Oman sinnikyytensä, alueen tuntemuksen ja mustan yhteisön tuen ansiosta Albon ei kuitenkaan jää kiinni noin vain, vaan pakoilee takaa-ajajiaan usean vuoden ajan. Samalla hänen maineensa kasvaa myyttisiin mittasuhteisiin. Ihminen muuttuu symboliksi, jossa totuus ja legendat sekoittuvat kansaa inspiroivaksi taruksi. Tätä korostaa kerrontamuoto, jossa Albonin tuntenut Gelus kertoo tarua tarkasti kuuntelevalle yleisölle sarjakuvan visualisoidessa tarinaa.
Tarina perustuu todelliseen henkilöön, samalla tavoin valkoista valtaa vastaan käyneeseen ja takaa-ajajiaan onnistuneesti vältelleeseen René Beauregardiin. Kirjan esipuhe kuitenkin korostaa, että kaikki Albonin vaiheet eivät ole todellisuudesta lainattuja, eikä niin tarvitsekaan olla. Veripuun pointti ei ole viidakossa piileskely, vaan se, miten kansan tarvitsema narratiivi syntyy todellisuuden päälle mutta ei sen rajoittamana. Tätä korostavat myös kirjaan mukaan otetut, Albonin puutteita esittelevät kohtaukset. Vaimon ampuminen uskottomuuden seurauksena ei ole mikään hyvän tyypin temppu, ja myös myöhemmässä vaiheessa Albonilla on paskamaisia tapoja kohdella kohtaamiaan naisia. Hän ei ole mikään pyhimys, mutta syntyvässä legendassa ei oikeastaan enää ole edes kyse hänestä, vaan siitä, millaista tarinaa inhottavaa välitilaan orjuuden ja todellisen vapauden välissä pakotetut mustan Martiniquen asukkaat tarvitsevat.
Tarina etenee miellyttävän tasapainoisesti koko ajan. Vaikka Veripuu kattaa viiden-kuuden vuoden aikajänteen verran tapahtumia, kaikki etenee loogisesti ja narratiivia hyvin rakentaen. Lisäksi Auclairin kuvitus on juuri oikealla tavalla tunnelmallista. Valo ja varjo ovat ruutujen hallitseva elementti, ja kaikki rakentuu niiden kautta. Maisemat ja henkilöt tuntuvat eläviltä, kasvoissa on ilmeikkyyttä ja kaikesta tulee hieman sellainen tunnelma, kuin katselisi vanhoja valokuvia, mutta hyvällä tavalla. Ei Auclair mikään toiminnan kuvaaja ole, mutta tällaisessa tarinassa onkin tärkeämpää antaa lukijalle muistettavia kuvia tukemaan legendaa. Hyvä, ehjä kokonaisuus kaiken kaikkiaan.
Ilmiselvin itselleni mieleen tullut vertailukohta Veripuulle on Quentin Tarantinon leffa Django Unchained. Molemmat käsittelevät orjuutta ja sen aiheuttamaa sortoa tilanteen rikkovan yksilötarinan kautta. On selvää, että yksi systeemiä vastaan käyvä henkilö ei pysty kokonaistilannetta muuttamaan, mutta tarinoiden voima yhteiskunnallisen muutoksen liikkeellepanijana on kiistaton. Molemmat myös kuvaavat suoraan sitä rumaa rasistista järjestelmää, jota tarinoiden tapahtumahetkellä on pidetty täysin normaalina. Veripuu ei mässäile väkivallalla, mutta tarinassa on hyvin selvää, että orjuuden lakkauttamisella on Martiniquessa ollut vain hyvin nimellistä vaikutusta. Veripuun kaltaiset tarinat ovat hyvä väylä, jonka kautta ymmärtää sorron historiaa ja monia esiintymismuotoja taas hieman laajemmin. Näkyyhän se siinäkin, että tekijäkaksikko on vitivalkoinen, ja niin ovat kustantajatkin. N-pommit putoilevat takakannessa ja esipuheessa kasuaalisti, eli ei tämä mitään täydellisen tiedostavaa sarjistakaan ole.
Veripuu antaa toki myös toivoa, vaikka se ei missään nimessä ole mikään sankaritarina. Tarina on säilynyt ajankohtaisena ja se, että painotuotetta lukee aikansa lapsena, on myös opettavainen lisä. Ylipäätään tarina ei ole liian saarnaava, raskas, siloitteleva tai selittelevä muuttuakseen ärsyttäväksi. Veripuun tasapaino on kohdallaan, ja siksi se on aivan kelpo sarjakuva nautittavaksi tänäkin päivänä.
Arvosana: 78/100
Veripuu
François Migeat, käsikirjoitus – Claude Auclair, kuvitus
112 sivua
Jalava
Hinta Suomessa 8-15 €, saatavilla vain käytettynä
Sarjakuva kaupan
Hyllyy 
Yksi vastaus artikkeliiin “Arvio: Veripuu – Aivan kelpo kertomus erään legendan synnystä”