Arvio: Aarre – Mainio seikkailuromanssi ei muistuta Tinttiä

Millaisia ajatuksia teillä herää, jos jotain sarjista kutsutaan Tintti-henkiseksi? Minusta se on muille kuin varsinaisille Tinteille aina vähän epäilyksiä herättävää. Ovathan Tintit monelta osin erinomaisia, mutta ovat ne myös todella vanhanaikaisia ja monella nykymittarilla tilkkasen kankeita. Siispä en ollut aivan superinnoissani, kun Lucie Durbianon Aarre-sarjista luonnehdittiin takakannessa nimenomaan tuolla termillä. Ilokseni voin kuitenkin todeta, että Tintti-henkistä tarinassa on lähinnä aarteenmetsästys ja keskieurooppalaisuus. Muutoin, siinä missä Tintti on steriili ja seksitön, on Aarre vähintään yhtä paljon ihmissuhdedraamaa ja sydänten kujanjuoksua kuin sitä aarrekartan palapelien ratkaisua. Tasapaino on muutenkin kohdallaan, Aarre on oikein maistuva seikkailupala!

Välimainos: Diggaatko meiningistä? Haluatko varmistaa että saat kaikki päivitykset blogista? Tilaa Hyllyyn uutiskirje!

Tarinan keskiössä on Christine, nuori matematiikanopiskelija, jonka isä professori Alamaro etsii väsymättä visigoottien aarretta. Vihjeitä kerätään pergamenteista, muinaisista uskonkirjoituksista ja ties mistä riimuista. Professoria avustaa työssään tunnollinen mutta armottoman ujo Michel, joka haaveilee myös romanssista Christinen kanssa. Soppaan sekoittuvat myös aarteen varastamisesta haaveilevat Jean ja Simone, jotka eivät epäröi käyttää apunaan myös romanttista ja seksuaalista vetovoimaansa. Kuten arvata saattaa, romansseja, aitoja ja keinotekoisia, sekaantuu aarteen tavoitteluun yksi jos toinenkin.

Normaalisti ihmissuhdevyyhti ei ole minulle mikään automaattinen laadun tae, ja Aarteen rakennuspalikoista voisi hyvinkin kasata aika tylsänpulskean tarinan. Durbianon käsissä kaikkia ainesosia tuntuu kuitenkin olevan juuri sopivasti. Suhteiden koukeroisuus on Aarteessa vain ja ainoastaan nautinnollista, ja sitä lukee erittäin mielellään. Jälkikäteen ajateltuna itse aarteenmetsästyksen juoni jää varmaan jopa sivuosaan sen suhteen, kuinka paljon sivuja sille uhrataan verrattuna muihin teemoihin. Durbiano on siis oivaltanut ikiaikaisen viisauden: ei kiinnostavaa ole itse aarre ja sen löytyminen, vaan se, millaiset ihmiset aarteen perässä ovat, ja mitä aarre saa heissä aikaan. Hahmot ovat taiten rakennettuja, ja vaikka Aarre ei mikään realistinen kertomus olekaan, löytyy jokaisesta sekä rakastettavia että vähemmän mairittelevia ominaisuuksia. Henkilöt ovat olemassa vain tätä tarinaa varten, mutta lukija pääsee yllättymään heidän mukanaan monta kertaa.

Minusta Aarteen ilmeisin vertailukohta ei olekaan Tintti, vaan Indiana Jones. Tarina on periaatteessa klassinen seikkailukertomus kaikenikäisille, mutta mukana on myös sen verran seksiä ja väkivaltaa, että kohderyhmä alkanee teini-ikäisistä. Ja toki professori Alamaro muistuttaa jo ulkoisestikin Sean Conneryä Henry Jones vanhempana aivan yksi yhteen. Siinä missä Hergelle ja Tinteille oli tärkeää realismi, paikkojen esittäminen mahdollisimman autenttisesti ja tapahtumien kuvittelu sellaisiksi kuin ne todellisestikin olisivat voineet tapahtua, Aarteessa ja Indiana Jonesissa tärkeintä on tunnelma. Ei Aarre todellisuuden rajoja kauheasti venyttele, mutta naivistista kuvitustyyliä myöten on selvää, että tämä on unelma tietynlaisesta maailmasta ja tarinasta omamme liepeillä, ei kertomus elävästä elämästä. Päätapahtumapaikka Pariisi on viehkosti esillä koko tarinan ajan, mutta lähinnä ideana, paikkana jossa nuoret rakastavaiset kohtaavat ja eroavat Eiffeltornin siluetin alla.

Kuvitus on tosiaan keskieurooppalaisen ligne claire -perinteen hengessä tehtyä klassista sarjismatskua. Lähin vertailukohta, todennäköisesti pääasiassa kasvojen vuoksi, on ranskalaiskaksikko Kerascoët. Yhtä rankkoja teemoja Durbiano ei viattomalla kuvituksellaan käsittele kuin Kerascoët, mutta samoilla nurkilla tässä on selvästi luuhattu imemässä vaikutteita. Värikäs maailma pitää tunnelman lukiessa kevyenä, vaikka välillä aiheet mahdollistaisivat toisenkinlaisen ilmapiirin. Kuvitus ei myöskään ponnistele liian lujaa, vaan pitäytyy tarinan tukemisessa. Durbiano ei yritä säväyttää yksittäisillä kuvilla ja rajaa mahtipontisetkin otokset pienehköihin ruutuihin. Tähän tyylilajiin se sopii oikein hyvin.

Kaiken kaikkiaan Aarre on oikein mukiinmenevä seikkailuromanssi. Ei se mitään valtaisia tunteita herätä, tai mannerlaattoja järisytä, mutta omassa genressään se on oikein kelvollinen suoritus. Juonen kuljetus on sujuvaa, kokonaisuus pysyy erinomaisesti Durbianon hallussa ja hahmot ovat kiinnostavia ja pidettäviä. Kuvitus luo halutun tunnelman onnistuneesti ja Aarteen parissa lepäävät niin silmät kuin mielikin. Suositellaan kevyeksi kesälukemiseksi täysin sydämin!

Arvosana: 83/100

Aarre
Lucie Durbiano, käsikirjoitus ja kuvitus
106 sivua
WSOY
Hinta Suomessa 7,5-10 €, saatavilla vain käytettynä

Sarjakuva kaupan

Antikvaari.fi

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s