Arvio: Kadonneet – Fiktio tulee lähes epämukavan lähelle todellisuutta

Olen joskus aiemminkin kuvannut kirjaston käyttömetodiani, joka perustuu suuren osan ajasta suunnitelman puutteeseen. Menen sarjishyllylle ja nostelen kassiin tavaraa ottamatta sarjiksista juurikaan selvää etukäteen. Nimet saattavat toki olla tuttuja, mutta suuren osan ajasta sisältö selviää vasta lukiessa. Tämä pohjustus tuntuu tarpeelliselta, kun tässä ajassa nostaa käsittelyyn Hannu Leimun viime vuonna ilmestyneen teoksen Kadonneet. En tiedä, olisinko ehdoin tahdoin ottanut luettavaksi kertomusta isän ja pojan vaelluksesta sodan autioittamassa maassa hylättyjen tankkien ja joukkohautojen keskellä. Varmaan on tosi inhimillistä vetää monesta asiasta yhteys Ukrainan sotaan, mutta Kadonneissa ollaan niin lähellä nykytodellisuutta kuin fiktion keinoin on ihan oikeasti mahdollista. Yllättäen tämä ei kuitenkaan pelkästään tehnyt lukemisesta painavaa, vaan fiktio salli myös jäsentää ajatuksia jollain tavalla, joka viime viikkoina on omasta repertuaarista puuttunut.

Kadonneet ei periaatteessa sido itseään aikaan tai paikkaan, mutta tarkasti kuvattu ympäristö ohjaa olettamaan, että tarina tapahtuu suurin piirtein nykyajassa ja vähintäänkin eurooppalaisessa valtiossa, jos ei suoraan jopa Suomessa. Sota on pyyhkäissyt kaupunkien yli ja jäljellä on autioita raunioita, viidakon lakien mukaan eläviä pieniä ryhmittymiä, hylättyä sotakalustoa ja villikoiralaumoja. Isä ja poika kulkevat maata päivästä toiseen etsien pojan äitiä, joka on joutunut ihmiskauppiaiden kidnappaamaksi. Välillä tunnelma on Walking Dead -henkistä selviytymistaistelua, mutta suuren osan ajasta ollaan onneksi viipyilevämmässä tunnelmassa. Kadonneissa on ennen kaikkea kyse ilmapiiristä ja maailmasta, sillä juoni on suoraan sanottuna todella ohut. Se tuntuu Leimullekin olevan lähinnä tekosyy tarjoilla erilaisia maisemia, tunnelmia ja yksityiskohtia.

Jos nimittäin Kadonneet jostain syystä kannattaa lukea, niin kuvituksen takia. Harvoin Suomessa tuotetaan tällaista realistista, puhtaaseen näyttävyyteen nojaavaa sarjakuvaa. Kadonneet näyttää upealta joka aukeamalla. Silkka sivuilta huokuva taito saa viihtymään sarjakuvan parissa hyvin sen mitan ajan. Ehkä siitä johtuu myös se yllättävä tunne, että Kadonneet onnistui enemmänkin käsittelemään omia tunteita Ukrainan sodan suhteen kuin pahentamaan niitä. Sodassa ei tietenkään ole mitään kaunista tai ihannoitavaa, mutta kun sodan kauhut kuvitetaan vaikuttavasti ja kauniisti, tulee itsellekin hetkeksi sellainen olo, että kaiken pystyy käsittelemään. Uutisista päivittäin vyöryvä kauhukuvastohan lamaannuttaa juuri siksi, että sen edessä tuntee itsensä voimattomaksi. Naapurimaamme syyllistyy päivittäin aivan epäinhimillisiin rikoksiin, eikä sille voi yhtään mitään. Kadonneiden kaltaisen sarjakuvan avulla ongelma tuntuu taas hetken käsitettävän kokoiselta. Tottahan se ei tietenkään ole, mutta itselleni se fiilis tuntui arvokkaalta hetkeksi muistaa.

Tässä kävi nyt siis jokseenkin yllättäen niin, että realismia liippaavan sotasarjakuvan lukeminen paransi oloani hetkellisesti. Tässä hetkessä Kadonneita on varmasti lähes mahdotonta lukea ilman Ukrainan sodan kontekstia, joten on puhtaasti henkilökohtainen asia, voiko tästä sarjakuvasta näinä aikoina nauttia yhtään. Minulle ajankohtaisuus salli sen, että annoin jossain määrin anteeksi sarjiksen muita puutteita, jotka ovat suht ilmeisiä. Ohut juoni tuli mainittua jo aiemmin, sen lisäksi dialogista puuttuu luontevuus. Eniten häiritsee poikahahmo, joka ei puhu lainkaan niin kuin lapsi puhuisi isälleen. Dialogi katkoo lukukokemusta, kun immersio rikkoontuu sen myötä jatkuvasti. Kadonneet toimii, kun lukemisen keskittää vahvasti kirjan visuaaliseen puoleen, ja antaa tunnelman kaapata mukanaan. Muutoin fiilis uhkaa jäädä hiukkasen pannukakuksi.

On kuitenkin ihan selvää, että Hannu Leimun näytöt tällä kirjalla saavat ehdottomasti tsekkaamaan myös tulevaa tuotantoa mielenkiinnolla. Suomessa tehdään niin monenlaista sarjakuvaa ja muotokokeilua, että on tosi ilahduttavaa nähdä myös niin sanottua perinteistä koulukuntaa näin huolella tehtynä. Mainitsemani puutteetkin ovat täysin korjattavissa monilla tavoin. Ja jos niitä ei halua korjata, niin sekin on aivan ok. Hittoakos minä amatööribloggaaja tiedän. En tiedä, onko Kadonneille siunaus vai kirous jäädä ainakin minun mielessäni puhtaasti symboliksi tästä elämästämme paskasta ajasta. Puhtaasti itsekkäästä näkökulmasta pidän siitä ajatuksesta, että saan yhden positiivisenkin mielleyhtymän muutoin traagiseen ajanjaksoon maailman ja Euroopan historiassa.

Arvosana: 65/100

Välimainos: Diggaatko meiningistä? Haluatko varmistaa että saat kaikki päivitykset blogista? Tilaa Hyllyyn uutiskirje!

Kadonneet
Hannu Leimu, käsikirjoitus ja kuvitus
150 sivua
Like Kustannus
Hinta Suomessa 24 €

Sarjakuva kaupan

Turun Sarjakuvakauppa

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s