Yksi järjettömimpiä sarjakuvabloggaamisesta tulleita lieveilmiöitä on se, että kirjan suosio voi olla syy viivytellä sen lukemisessa. Vaikka kirja itsessään olisi kiinnostava ja puhe siitä lähes yksinomaan positiivista, kuten Emmi Valveen Armon tapauksessa, jää kirja helposti “sitten syssymmällä” -mappiin. Välttämättä edes vuosittain kotimainen sarjakuvaromaani ei pääse Armon saavuttamaan asemaan, jossa siitä puhutaan ylistävästi valtavirtalehdistöä ja ulkomaisia palkintoja myöten. Koska minun lukumotiivini ovat jotain aivan muuta kuin uutuuksista kartalla pysyminen, tulee herkästi sellainen olo, että tästä sarjiksesta voi aivan hyvin puhua vähän myöhemmin, nyt sillä on huomiota aivan riittävästi. Sudenkuoppana tässä lähestymisessä on koittaa viisi vuotta myöhemmin löytää jotain lukemisen arvoista sanottavaa. Armo oli myös siinä mielessä ilmestyessään ajankohtainen, että se oli hyvin kaunistelemattoman mielen sairauksien kuvauksen ilmiön alkupään edustajia. Ehkä se on vain minun kuplani, mutta se, miten masennuksesta, ahdistuneisuushäiriöstä tai muista sairauksista puhutaan, on mennyt valtavasti eteenpäin vuosien 2017 ja 2022 välissä. Armo on nykyään teos eri kontekstissa, kuin se oli ilmestyessään. Tai siltä minusta ainakin tuntuu. Epäröin hirveästi sanoa kirjasta mitään, koska se on niin paljas ja henkilökohtainen, ja kaikki minun tulkintani siitä ovat samoin kovin henkilökohtaisia. Tuntuu siltä, että vikaan menee kuitenkin.
No, itseluottamuksella voi ainakin sanoa sen, mistä Armo kertoo. Se on tekijänsä omaelämäkerrallinen kuvaus nuoruudesta ja varhaisaikuisuudesta vakavien mielen sairauksien kanssa. Millaista on elää, kun arkea ovat lamaannuksen kourissa kadotetut päivät, psykoosit tai muistilistan tekeminen itsemurhaa varten. Millaista on, kun apua tarvitsisi valtavan kipeästi, mutta sitä ei osata antaa, ja silloin harvoin kun yritetään, ei oikein itse osaa ottaa sitä vastaan. Armo on ajoittain lähes kauhua, niin hyytävällä tavalla se välittää lukijalle päähenkilö-Emmin tunteita, kuten unihalvauksessa näyttäytyvää demonihahmoa, tai ei-toivotusta kosketuksesta aiheutuvaa loputtoman tuntuista murenemista. Se on tyyppiesimerkki “miltä mielen sairaus tuntuu” -teoksesta, joka onnistuu taiteen keinoin välittämään sellaista ymmärrystä, jota yhteiskunnallinen keskustelu masennuksesta on kipeästi tarvinnut.
Ja Armo, yhdessä muiden lajityypin edustajien kanssa, on mielestäni onnistunut tehtävässään ainakin osittain. Keskustelu mielen sairauksista ja niiden vaikutuksista ihmiselämään on mennyt viidessä vuodessa paljon eteenpäin. Ihmisten tarinat ovat päässeet enemmän valokeilaan ja sairauksista puhutaan kliinisten asiantuntijalausuntojen lisäksi kokemusten kautta, esimerkiksi masennusta on alettu tajuta pitää sairautena ja suhtautuminen sairastaviin ihmisiin on yleisessä keskustelussa mielestäni normalisoitunut ja tervehtynyt hyvällä tavalla. Valmista ei missään nimessä ole, ja vaikkapa masentunut ihminen joutuu edelleen todistelemaan sairauttan ja näkemään valtavasti vaivaa saadaakseen hoitoa juuri silloin, kun voimia ei ole edes makaronin keittämiseen. Mutta yhtä kaikki, asetan ainakin itse “miltä mielen sairaus tuntuu” -teokselle nykyisin erilaisia odotuksia kuin viisi vuotta sitten.
Se ei missään nimessä tarkoita, että Armon laatu olisi mitenkään heikentynyt. Mutta sen lukukokemusta täytyy ehkä mitata jollain eri tavalla. Monet Armoa käsittelevät tekstit puhuvat juuri kokemuksen järisyttävyydestä, vaikuttavuudesta, nähdyksi tulemisesta tai silmien avautumisesta kirjoittajan omasta kokemuspohjasta riippuen. Minä sen sijaan ryhdyin enemmänkin asettamaan Armoa rinnakkain muiden lajityypin itselleni tuttujen taideteosten kanssa, seellaisten kuin Anni Saastamoisen Depressiopäiväkirjat-kirjan, Simon Hanselmannin Megg, Mogg ja Pöllö -sarjiksen tai Bo Burnhamin Inside-komediaspesiaalin. Ja nyt ei siis pidä kuvitella, että vertailisin näitä jotenkin asettamalla niitä johonkin keskinäiseen paremmuusjärjestykseen. Mutta ihmisen maailmahan muuttuu jokaisen kokemuksen myötä, ja voimakkaan taidekokemuksen myötä se muuttuu enemmän. Jos olisin lukenut Armon heti sen ilmestyessä, olisi se saattanut jysähtää eri lailla ja lähestymiseni olisi ollut vähemmän analyyttistä. Nytkin huolestuin aluksi: miksei tämä tunnu niin voimakkaalta kuin odotin? Olenko kyynistynyt ja syömmeni kovettunut mielen sairauksista kärsiville? Ei kuitenkaan niin, enemmänkin päinvastoin. Tiedon ja ymmärryksen lisääntyessä osaan itsekin ajatella asiaa monipuolisemmin. Enkä oikein usko, että vaikkapa masennusta sairastava ihminen hyötyisi yhtään mitään minun järkyttymisestäni tai kyyneleistä poskillani. Enemmänkin ehkä siitä, että osaan kohdata hänet paremmin, tukea häntä merkityksellisillä tavoilla ja edistää yhteiskunnallista muutosta sairauden parempaa hoitoa kohtaan.
Välimainos: Diggaatko meiningistä? Haluatko varmistaa että saat kaikki päivitykset blogista? Tilaa Hyllyyn uutiskirje!
Tässä kävi nyt niin kuin vastaavissa laajan kuvan analyyttisemmissä teksteissä usein käy, ja ajatus harhaili melko kauas itse sarjakuvan arvioinnista. Armo on kyllä ehdottomasti kiitoksensa ansainnut, ja on aivan selvää, että sarjakuva on tehty taiten kun tiettyjen ruutujen aiheuttamat tunteet tallentuvat johonkin selkäytimen syövereihin. Se voi olla lukukokemuksena hyvin erilainen riippuen paitsi omasta ymmärryksestä ja kokemuksista mielen sairauksien suhteen, myös siitä, millainen lukijan suhde “miltä mielen sairaus tuntuu” -teoksiin ennestään on ollut. Kannattaa lähestyä teosta avoimin mielin, avoimemmin kuin minä. Joutuu sitten tekemään vähemmän tätä jälkityötä ja voi keskittyä itse teokseen paremmin.
Arvosana: 80/100
Armo
Emmi Valve, käsikirjoitus ja kuvitus
304 sivua
Asema Kustannus (alkuperäinen, loppuunmyyty painos) / Zum Teufel (uusi, kovakantinen painos ilmestyy huhtikuussa 2022)
Hinta Suomessa 29 €
Sarjakuva kaupan
Hyllyy 